Sök

Kolumnister Johanna Korhonen

Johanna Korhonen

Johanna Korhonen är journalist och författare. Hon har varit chefredaktör för finska Journalisti, medverkar som kolumnist i bl.a. Helsingin Sanomat.

 

Maailman turvallisin kieli

Obs, öppna i ett nytt fönster. Skriv ut

Johanna Korhonen

Fredag, 21 Februari 2014 11:05


Saanko halata sinua? Får jag krama dig? Olin torstaina 20. helmikuuta eduskunnassa halaamassa kansanedustajia. Toimittajakollegani Jeanette Östman ja minä saimme halata liki viittätoista edustajaa ja samalla lahjoittaa heille toimittamamme tuoreen kirjan "Kaikella rakkaudella" - "Klartext (med all respekt)". Kirjassa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat ihmiset kirjoittavat asioistaan itse, ja halusimme kohdata kansanedustajia ennen avioliittolakikeskustelua.

Yksi hankkeemme hauskoista puolista oli johdonmukainen kaksikielisyys alusta loppuun. Kirja julkaistiin samana päivänä kummallakin kotimaisella, kustantajina Jasilti ja Into Kustannus, jotka kykenivat luontevaan kaksikieliseen yhteistyöhön.

Jeanette ja minä suunnittelimme hanketta ensimmäisen kerran pari vuottta sitten Cafe Strindbergissä Helsingissä. Tilasimme jotain tyyliin "en kopp te, och en liten kaffe, tack". Tarjoilija katsoi meitä hämmästyneenä ja sanoi: "Excuse me?"

Puhuimme ja kirjoitimme keskenämme etupäässä ruotsia, koska minä osaan sitä huonommin kuin Jeanette suomea. Tarvitsen siis enemmän harjoitusta ja olen kiitollinen joka kerta, kun joku ruotsinkielinen suostuu puhumaan ruotsia. Usein tämä vaatii taivuttelua. Jeanette suostui heti.

Osaan ruotsia 70-prosenttisesti: Ymmärrän käytännössä suunnilleen kaiken (siitä tulee se 49 prosenttiyksikköä), mutta itse puhuessani olen tietysti paljon kömpelömpi kuin kukaan äidinkielellään. Olen ajatellut, että tämä ei suuresti haittaa: suomenruotsi on suomenkieliselle maailman turvallisin opiskeltu kieli Suomessa puhuttavaksi, koska keskustelukumppani yleensä osaa myös suomea, joka voidaan tietysti ottaa käyttöön hätätilanteessa. Mitään suuronnettomuutta ei siis pääse syntymään, sen osaavat kaikki paikalla olijat ennaltaehkäistä.

Työssäni journalistiopiskelijoiden opettajana sanon usein, että kursseillani saa palauttaa harjoitustyöt myös ruotsiksi. Aina silloin tällöin ilmaantuukin joku, joka nimenomaan haluaa parantaa ruotsintaitojaan. Viimeksi ruotsiaan halusi harjoittaa suomenkielinen opiskelija, jolla oli kaksikielinen puoliso.

Kirjahankkeemme alkuperäinen idea oli, että tekstit, joista osa oli suomeksi ja osa ruotsiksi kirjoitettuja, julkaistaan samassa kirjassa sellaisinaan. Tälle kustantajat pudistivat päätään: semmoista kirjaa ei kukaan osta. Päädyimme kääntäjien apuun ja kahteen rinnakkaisversioon.

Kansanedustajien halaustilaisuus oli kaksikielinen: mitään ei käännetty, mutta kaikki ymmärsivät. Ruotsinkieliset, niin kansanedustajat kuin muutkin, vaihtavat turhan usein kohteliaasti suomeksi, kun pelkäävät, että keskustelu muuten hyytyy. Tällöin me suomenkieliset emme saa sitä kaipaamaamme harjoitusta. Kuka voisi osata kieltä, jota ei edes saa kuulla?

Kielten eristämisen ja puhdasoppisen täydellisyyden sijaan suosittelen kaikille iloista puutteellisuutta: kukin viestii sen mitä osaa myös toisella kotimaisella - ja suostuu kuuntelemaan omaa äidinkieltään vajavaisestikin puhuttuna. Kökköruotsi ja tönkkösuomi ovat kauniita kieliä.

 

   

Perheestä politiikkaan

Obs, öppna i ett nytt fönster. Skriv ut

Johanna Korhonen

Fredag, 29 November 2013 15:31

Voi ei! Tämäkin vielä! "Ruotsinkielisten parisuhteet onnellisempia kuin suomenkielisten", lehtiotsikko kertoi Väestöliiton tutkimusta siteeraten. Ruotsinkielisistä 60 prosenttia ja suomenkielisistä 40 prosenttia kertoi olevansa puolisoonsa "erittäin tyytyväisiä". Ruotsinkielisen todennäköisyys erota puolisosta oli 40 prosenttia alhaisempi kuin suomenkielisen.

Minua ei nyt kauhistuta se, että ruotsinkielisillä pareilla menee noin hyvin, vaan se, että suomenkielisillä ei mene. Perhe-elämän vastoinkäymiset eivät nimittäin ole pelkkiä yksityisasioita. Ne heijastuvat koko yhteiskuntaan - seuraavaksi kevään eurovaalien tuloksiin.

Kuulostaako sekopäiseltä? Olin lokakuussa Berliinissä seminaarissa, jossa pohdittiin populististen ääri- ja protestiliikkeiden suosion syitä. Yhdeksi syyksi tutkijat ja journalistit useasta Euroopan maasta hahmottivat perherakenteiden muutosta. Mitä enemmän ihmiset tuntevat turvattomuutta ja pettymystä perhe-elämässä, sitä enemmän he hakevat kanavaa yleiselle protestille ja uutta yhteisöä, vaikka löyhääkin, jostain intomielisestä porukasta.

Selkokielellä: kun mies jää erossa yksin, hän menee lähibaariin tai nettiin. Lähibaarissa on vastaavassa tilanteessa olevia kohtalotovereita, joiden kanssa selaillaan nuhjuista iltapäivälehteä ja keskustellaan siitä, miten pielessä koko yhteiskunta onkaan - herratkin huolehtivat vain omista eduistaan, ja akat, ne näiden miesten entiset vaimot, ovat kiinnostuneita vain omasta hyvinvoinnistaan. Ja sossuämmät hyysäävät akkoja miesten kustannuksella.

Netissä tämä sama keskustelu syttyy vielä nopeammin kuin baarissa, ja samanhenkisten keskustelukumppanien määrä on moninkertainen.

Useassa Euroopan maassa, kuten Ranskassa, Puolassa ja Britanniassa, populistinen puolue hakee virtaa nostalgiasta. Ennen kaikki oli hyvin, myös ja ennen kaikkea perhe: mies oli mies ja vaimo oli vaimo, ja kullatuissa muistoissa se vaimo oli miehelle alamainen ja päivällinen odotti aina valmiina. Esimerkiksi Puolassa modernisaatio on nyt nopeaa, ja tämä näkyy perherakenteiden muutoksina. Kun ihmiset kokevat, ettei oman perheenkään pysyvyyteen voi enää luottaa, he hakevat turvaa yksiviivaisista, menneisyyden perhearvoja vaalivista poliittisista liikkeistä, puolalainen tutkija sanoi.

Ei ole sattumaa, että Timo Soini puhuu mielellään "perinteisistä perhearvoista". Juuri niitä monet hänen kannattajansa kipeimmin kaipaavat, koska ovat juuri ne menettäneet tai menettämäisillään. Poliitikoilla vain ei ole valtaa säätää lakia, että kaikkien perheiden on oltava onnellisia ja parien pysyttävä yhdessä.

Perussuomalaiset on miesten puolue, ja suomenkielisten. Puolueen nettisivuilla on tekstiä englanniksi, mutta ei ruotsiksi. Porvoossa on kuulemma jopa useita ruotsinkielisiä perussuomalaisia, mutta tätä en usko ennen kuin näen.

Perussuomalaisiin mahtuu perheensä menettäneitä suomenkielisiä miehiä vielä paljon. Ruotsinkieliset eivät kai tarvitse vastaavaa protestikanavaa, jos he saavat pitää perheensäkin suomenkielisiä todennäköisemmin, niin kuin Väestöliitto uumoilee.

Mistä ruotsinkielisten parien suurempi onnellisuus muuten johtuu? Tuskin kielestä sentään. Ratkaisevaa oli Väestöliiton mukaan asuinpaikka: tutkimukseen osuneet ruotsinkieliset asuivat usein maalla ja viettivät leppoisaa perheaikaa enemmän kuin kiireiset kaupunkilaiset. Toinen selitys voi olla se, että ruotsinkielisten sosiaaliset verkostot toimivat usein hyvin - perhe-elämää jaksaa tunnetusti paremmin, kun näkee välillä muitakin ihmisiä.

Rauhallisen kotielämän ja vilkkaan sosiaalisen elämän yhdistelmä auttaa pitämään perheen koossa. Perhe taas tuottaa turvaa ja vähentää tarvetta vihata ja protestoida. Äänestyskopissakin.

 

   

Kaiken takana on kysymys

Obs, öppna i ett nytt fönster. Skriv ut

Johanna Korhonen

Lördag, 12 Oktober 2013 11:21

Ministeri Heidi Hautala erosi perjantaina toimestaan viestinnällisen virheen takia: alkuvaiheessa hän syyllistyi vähättelemään omaa osuuttaan Arctia Shipping -laivayhtiön omistajaohjauksessa.

Journalisteilla on maailmassa kaksi tehtävää: tehdä oikeat kysymykset ja hakea niihin vastaukset. Kuluneella viikolla kävi niin, että väärät tai kokonaan esittämättä jätetyt kysymykset jo itsessään johtivat hulinan harhaan.

Ensimmäinen väärä kysymys oli tämä: "Onko Hautala antanut laivayhtiölle poliittista ohjausta?" Näin ongelman muotoili muun muassa Ylen uutistoimittaja ja sai asian kuulostamaan siltä, että "poliittinen ohjaus" on jotain kerrassaan sopimatonta. Vaikka se on juuri sitä, mitä ministerin kuuluukin tehdä! Saman politiikanvastaisen ilmapiirin uhriksi joutui taannoin Stefan Wallin, joka ei puolustusministerinä olisi joidenkin mielestä saanut antaa poliittista ohjausta puolustusvoimille.

"Poliittisesta ohjauksesta", samoin kuin politiikasta yleensä, on selvästi syytä keskustella. Vielä lauantaiaamuna 12.10. politiikan tutkija Erkka Railo piti Helsingin Sanomissa "ratkaisevana" sitä, että Hautala "joutui myöntämääm poliittista ohjausta tapahtuneen". Ihmettelen kovasti. Jos ministerit eivät saa ohjata ministeriöitään ja nimenomaan poliittisesti, ministerinvirat lienee syytä lakkauttaa tarpeettomina.

Toinen, erittäin olennainen ja kokonaan esittämättä jäänyt kysymys oli tämä: Pitääkö valtion omistaman yrityksen alistua valtio-omistajansa tahtoon?

Tämä asia oli ilmeisen epäselvä Tero Vaurasteelle. Puolitoista vuotta sitten häntä otti mitä ilmeisimmin päähän, kun hän olisi halunnut tehdä rikosilmoituksen Greenpeace-porukoista mutta valtio-omistaja varsin topakasti ilmoitti, että rikosilmoitus ei ole sen eikä yhtiön edun mukaista. Ylijohtaja Pekka Timonen jopa huomautti, että valtiolla on valta vaihtaa kokonaan omistamansa yhtiön toimitusjohtaja, mikäli toimitusjohtajan on vaikeaa suostua omistajan tahtoon.

Toimitusjohtajan riippuvuus omistajan tahdosta on yritysmaailmassa itsestään selvä asia. Epäilemättä Vaurasteen kunnialle on käynyt, että valtio-omistajan ääntä käyttää ministeriö, jota johtavan naisen arvomaailma lienee erilainen kuin laivayhtiön palkkajohdon. Silti valta-asetelma oli selvä: Timonen ja Hautala käyttivät omistajan ääntä, ja sitä oli Vaurasteen toteltava, jos hän halusi pitää työpaikkansa. Joidenkin kommenttien mukaan toimitusjohtajan uhkaaminen vaihtamisella on törkeää, mutta se on osakeyhtiölain mukainen teko. Toimitusjohtaja ei ole edes työsuhteinen, vaan osakeyhtiön toimielin, joten hänen vaihtamisensa on lain mukaan omistajalta ilmoitusasia. Tylyä kenties, mutta totta ja laillista.

Journalistit eivät kuluneella viikolla juuri pohtineet, mistä Iltalehti oli saanut tietonsa koko tapahtumaketjusta. Koska todennäköistä ei ole, että Iltalehteä olisi informoinut Hautalan ministeriö, ainoaksi vaihtoehdoksi jää Arctia Shipping. Otaksun, että jos toimitusjohtajaa huvitti kostaa aiemmin kokemansa nöyryytys, tämä oli oivallinen tapa. Iltalehden teksteistä oli pitkin viikkoa luettavissa selkeä Arctia Shippingin näkökulma.

Kolmas kysymys, jota journalistit voisivat edelleen itselleen ja yleisölle selvittää, on yksinkertainen mutta tärkeä: Mitä tarkoittaa "vallan kolmijako-oppi", johon keskustelussa viitataan. Se ei tarkoita, etteivät ministerit saisi ottaa kantaa asioihin, joihin liittyy juridisia prosesseja. Totta kai he saavat. Oikeuslaitoksen riippumattomuus tarkoittaa, ettei poliitikoilla ole valtaa oikeusprosesseihin, vaan poliisi, syyttäjä ja tuomarit tekevät työtään riippumattomina ja lain mukaisesti - täysin välittämättä kaikista niistä mielipiteistä, joita ministerit ja muut keskustelijat ovat asiasta esittäneet.

Media kaiketi kaatoi Hautalan, mutta - paradoksaalisesti - juuri avoimuus ja julkisuus olisivat voineet pelastaa ministerin. Jos Hautala olisi jo puolitoista vuotta sitten sanonut vaikka julkisesti, ettei pidä rikosprosesseja oikeana tapana hoitaa yrityksen yhteiskuntavastuuta ja -suhteita valtion laivayhtiössäkään, julkisuusase olisi menettänyt tehonsa saman tien. Nyt se laukesi Hautalaa itseään vastaan.

 

   

Antin oma lehti

Obs, öppna i ett nytt fönster. Skriv ut

Johanna Korhonen

Onsdag, 29 Maj 2013 15:14

Tietääkö joku, miksi päätoimittaja Mikael Pentikäinen varsinaisesti sai kenkää Hesarista? Tuskin, koska sitä firma ei kertonut. Ilmeisesti Sanomassa ajatellaan, että on kivempaa, kun kaikki saavat esittää omat arvauksensa.

Tai sitten syy on niin kyseenalainen, että sitä ei kehtaa ääneen sanoa.

"Luottamuspula" tarkoittaa yleensä sitä, että joku setämies on vetänyt herneen nenään. Ilmaus ei sinänsä paljasta, onko tähän luottamuksen puutteeseen jokin tolkullinen syy vai ei. ("Luottamusta joko on tai ei ole" on tyypillistä bisneskieltä, joka kertoo, että herne nenässä estää jo hapenottoa ja aivotoimintaa; eihän kukaan normaalisti kehittynyt aikuinen näe toista ihmistä noin jyrkän mustavalkoisesti.)

Selvää on, että vaikka toimitusjohtaja Harri-Pekka Kaukonen teki likaisen työn, erottamishanke ei ollut hänen. Hallituksen tekemät nimitykset voi purkaa vain hallitus, ei hallituksen alainen toimitusjohtaja.

Päätoimittajan erottaa siis yleensä aina lehtiyhtiön hallitus. (Alman tj. Kai Telanne oli poikkeus: hänen oma-aloitteinen raivonsa minua ja perhesuhteitani kohtaan syksyn 2008 Lapin Kansa -selkkauksessa oli aitoa ja teeskentelemätöntä. Kari Stadighin johtama hallitus kyllä tuki Telannetta. Kuusijäsenisestä hallituksesta kaksi poistui tukemispäätöksen ajaksi käytävälle, minkä jälkeen yhtiö valloittavan vilpittömään tapaansa tiedotti, että hallituksen tuki Telanteelle oli "yksimielinen".) Normaalisti toimitusjohtajan tehtävä on hallituksen tahdon toimeenpano, niin tässäkin Sanoman tapauksessa.

Kuka pysyi maanantaina hiljaa? Hallituksen puheenjohtaja Antti Herlin, prosessin avainhenkilö.

Herlin ilmestyi Sanoman 20 suurimman osakkeenomistajan listalle alkuvuodesta 2009. Sen jälkeen hän on kasvattanut omistustaan ripeästi ja on nyt jo sijalla neljä. Hänen edellään ovat enää Erkko-vainajan säätiö sekä kaksi Erkko-suvun perikuntaan kuuluvaa henkilöä. Heillä tuskin oli yhtäkkiä mitään Pentikäistä vastaan, kun ei ollut tähänkään asti ollut.

Osakkeita ostamalla on tarkoitus saada sijoitustuottoja ja valtaa yrityksessä. Valtaa voi käyttää etenkin hallituksessa.

Vajaat kaksi kuukautta sitten Herlin nousi Sanoman hallituksen puheenjohtajaksi.

Ydinkysymys kuuluu: mikä on Herlinin motiivi omistaa Sanomaa? Miksi hän rakastaa yhtiötä niin paljon, että haluaa jopa antaa sille aikaansa hallituksen puheenjohtajana?

Toukokuussa kahdeksan vuotta sitten Herlin oli raivoissaan. Helsingin Sanomien etusivulla kerrottiin viranomaisten tutkivan Herlinin mahdollista törkeää sisäpiiritiedon väärinkäyttöä ns. Partek-kaupassa. Hanke kaatui näytön puutteeseen. Tämän jälkeen Herlin käynnisti oikeusprosessin Helsingin Sanomien lähdesuojan murtamiseksi eli sen selvittämiseksi, kuka oli vuotanut viranomaistiedon lehteen. Sekin hanke kaatui, lähdesuojaa ei koskaan murrettu.

Herlin otti asian hyvin henkilökohtaisesti ja kuvaili Suomen Kuvalehdelle "kafkamaista" kokemusta.

Tämän jälkeen Herlin on hankkinut vaikutusvaltaa Sanomissa yksinkertaisesti ostamalla. Viime syksynä Kone jakoi omistajilleen lisäosingot, joiden jotkut analyytikot tulkitsivat ennakoivan "vallanvaihtoa Sanomassa". Pelkästään huhti-toukokuussa Herlin ostikin Sanomaa taas vajaalla viidellä miljoonalla eurolla.

Miksi kukaan ostaa firmaa, joka on aiheuttanut hänelle kafkamaisia kärsimyksiä? Tämä on aivan ymmärrettävää. Jopa minun isäni, joka totisesti ei ole osakesijoittaja, harkitsi potkujeni jälkeen muutaman Alma-osakkeen ostoa päästäkseen yhtiökokoukseen sanomaan pari valittua sanaa.

Saiko Herlin kaikilla sijoittamillaan rahoilla kivan firman ja mukavat lehtituotteet?

Ei kai. Samana päivänä (21.5.) kun Herlin viimeksi sijoitti ison tukun rahaa Sanomaan, toimittaja Tuomo Pietiläinen muistutti kolumnissaan "Totuus on paras bisnes" Hesarin lukijoita Herlinin sisäpiiririkosepäilyjupakasta. Seuraavana päivänä teknologiateollisuuden ykkösmies Herlin sai lukea lehdestään toimittaja Juha Akkasen näkemyksen, jonka mukaan "Teknologiateollisuudella on aivan liian paljon valtaa".

Mitä arvelette Herlinin tuumailleen näistäkin pikku sisältötuotteista?

Median omistaminen on kieltämättä ikävää: pitää sijoittaa paljon rahaa, mutta journalistista sisältövaltaa sillä ei saa. Sen sijaan omistaja joutuu jatkuvasti katselemaan, miten bisneksen näkökulmasta marginaaliset ketaleet, ns. toimittajat, kirjoittelevat lehtiin mitä sattuu.

Toimittajaa suojelee päätoimittaja, mutta päätoimittajaa ei suojele omistajalta kukaan.

Herlin saattaa ihmetellä, miksi Pentikäisen potkuista ylipäätään nousi Suomessa jonkinlainen kohu (joka näytti mediassa hyytyvän journalistisesta näkökulmasta valitettavan nopeasti, kun Sanoman-kollegat eivät voi ottaa siihen osaa). Eikö ole normaalia, että omistaja käyttää valtaansa haluamallaan tavalla?

Herlin joutui havaitseman, että media on sittenkin hieman erilainen bisnes kuin hissien valmistaminen. Hissin asiakkaalle riittää, että hissi kulkee, mutta lehden tilaaja maksaa siitä, että lehti kertoo hänelle todenmukaista tietoa merkityksellisistä asioista.

Niin ei Sanoma maanantaina 27. toukokuuta tehnyt. Mediatilan täytti firman näennäisviestintä ja luottamuspulahöpinä ilman mitään tietoa siitä, mistä varsinaisesti oli kyse.

Omistaja päättää, kuka hänen lehteään johtaa. Herlin on nyt päättänyt, kuka ainakaan ei johda. Seuraajan nimitys kertoo paljon.

Kenen tahansa päätoimittajan puhe "journalistisesta riippumattomuudesta" on tyhjää länkytystä niin kauan kuin omistaja ei sekä puhein että teoin todista, että näin todella on. Niin kauan kuin päätoimittaja voi lentää firmasta millä tahansa pimentoon jäävällä perusteella, tilanne on huolestuttava.

Kyllä päätoimittajan saa vaihtaa, jos siihen on hyvä syy. Hyvä syy on yleensä semmoinen, jonka kehtaa sanoa totuudenmukaisesti ja rehdisti ääneen.

Antti Herlinin tähänastiset näytöt kriittisen ja riippumattoman journalismin - vaikka se kohdistuisi häneen itseensä - tukijana eivät vakuuta.

Sanoman journalistit eivät sattuneesta syystä nyt pysty selvittämään yleisölle, mitä tärkeässä kulttuurisessa instituutiossa Helsingin Sanomissa on tapahtumassa. Se jää meidän muiden tehtäväksi.

 

   

Taudin uusin uhri

Obs, öppna i ett nytt fönster. Skriv ut

Johanna Korhonen

Måndag, 15 April 2013 10:13


Ihan kuin vanha kunnon Neuvostoliitto olisi äkkiä herännyt eloon ja kaikki vanhat kummitukset karvalakeissaan tallustaneet taas luoksemme.

Ensin suomalainen poliisi oli hoitanut virkatehtäviään ja kirjannut ylös tietoa henkilöistä, jotka saattavat rikollisyhteyksiensä takia jossain vaiheessa aiheuttaa Suomelle jotain vaaraa. Näitä henkilöitä ei vielä epäilty mistään, mutta heitä oli syytä pitää silmällä. Poliisi teki muistiinpanon niin kuin poliisin kuuluu.

Kaikki oli kunnossa, kunnes joku toinen poliisi vuoti tiedon yhdestä rekusteriin merkitystä mediaan. Henkilö sattui olemaan Vladimir Putin, Venäjän presidentti. Hänen oli havaittu olevan ylen ystävällisissä väleissä Night Wolves -moottoripyöräjengin kanssa, jonka nuhteettomuutta taas horjutti muun muassa muutama kuukausi aiemmin tapahtunut jengitaistelukuolema.

Suomalaisten reaktio oli nopea ja hysteerinen. Ministeri Päivi Räsänen ja presidentti Sauli Niinistö riensivät yhdessä poliisijohdon kanssa polvilleen pyytämään tapahtunutta anteeksi Putinilta.

Miksi?

Suomalaiset journalistit syöksyivät kilvan kysymään kommentteja kaikilta mahdollisilta tahoilta. Kaikki haastatellut olivat "virheestä" kuohuksissaan ja hyvin, hyvin pahoillaan. Vain kansanedustaja Tom Packalen (ps.) ihmetteli koko porua ja kysyi, mitä väärää "virheestä" syytetty henkilö oli tarkkaan ottaen tehnyt.

Sitä olisivat toimittajatkin voineet kysyä, mutta eivät kysyneet. Muutamassa tunnissa media oli vakuuttanut koko kansakunnan siitä, että hirmuinen virhe oli tapahtunut mutta syypäät, tiedon kirjaaja ja sen vuotaja, kyllä saataisiin pian kiikkiin. Oi suuri ja mahtava, anteeksi anteeksi anteeksi!

Jokunen toimittaja kirjoitti journalistisen kunniansa pelastamiseksi letkeän irvailun siitä, että jos kerran Putin on rikosepäilty, niin on sitten varmaan Kaarle Kustaakin, ylinopeuksineen kaikkineen. Voi kuulkaa, pojat.

Kriittisiä näkemyksiä esiintyi lähinnä vain sosiaalisessa mediassa. Suurimpien uutistoimitusten toimittajat eivät tehneet edes yksinkertaisimpia journalistisia peruskysymyksiä: miksi Putinin nimeä ei olisi saanut kirjata, jos hänellä kerran on moottoripyöräjengiyhteyksiä ja näillä jengeillä taas epäillysti rikollisia aktiviteetteja? Onko rikoslaissa ja poliisin ohjesäännöissä poikkeus, jonka mukaan kirjaus tulee jättää tekemättä, jos henkilö on itäisen naapurimaan presidentti? Mihin tämä poikkeus perustuu, ja keiden muiden nimiä tällä poikkeuslistalla on?

Kansalainen kirjoitti merkinnän tehneestä poliisista ja hänen kollegoistaan Helsingin Sanomien mielipidesivulla: "Ei kai voi kuvitella -- että he yhdessä olisivat tulleet tulokseen, että naapurimaan presidentti on Suomessa rikollinen?"

Ovatko monetkin suomalaiset todella niin naiiveja, että heidän on mahdotonta kuvitella valtionpäämiesten kykenevän rikoksiin? On tainnut jäädä historianläksyt lukematta ja sanomalehdetkin näkemättä. Jos tosiasiassa emme ole näin naiiveja mutta ulkopoliittisista syistä esitämme olevamme, onko meidän pakko tehdä se näin nolostuttavan suurieleisesti? Rähmälläänolon voisi tarvittaessa hoitaa valtiojohto yksin. Kulissin takana presidentin pitäisi tietysti kannustaa poliisikuntaa jatkamaan työtään normaaliin tapaan.

Tiedon vuotaminen on ilman muuta tutkittava, onhan siitä aiheutunut poliisin työlle merkittävää haittaa. Mutta jos merkinnän tekijään kohdistetaan minkäänlaisia rangaistuksia, vanha ja sitkeä tauti nimeltä suomettuminen on pienen tauon jälkeen vaatinut jälleen uuden ihmisuhrin.

 

   

Puhelin ei enää soi

Obs, öppna i ett nytt fönster. Skriv ut

Johanna Korhonen

Tisdag, 26 Mars 2013 13:11


Sain ensimmäisen kännykkäni vuonna 1995. Siihen aikaan kännyköitä oli vasta harvoilla, ja tunsin itseni jopa etuoikeutetuksi: minun ei enää tarvinnut kököttää huoneessa työpuhelimen ääressä vain siksi, että joku saattaisi soittaa.

Ensimmäisestä kännykästäni on kulunut aikaa vasta kahdeksantoista vuotta, mutta tässä ajassa puhelinsuhteeni on muuttunut täysin. Nykyään puhelimeni ei enää soi. Paitsi, että se on suurimman osan ajasta äänettömällä, tosiasia on, että soittojen määrä on romahtanut. Samalla niiden laatu on muuttunut: soittamalla hoidetaan vain niitä asioita, joissa keskustelu nyt heti on välttämätöntä.

Puhelin ei soi, mutta tekstiviestejä tupsahtelee siihen tämän tästä. Ne ovat sitä pientä arkista asiain hoitoa: tänään yksi kysyi, mihin osoitteeseen lähettää eräitä työpapereitani. Toinen muistutti lupaamastani tekstinpätkästä. Kolmas varmisti tapaamisajan ensi viikolle. Nämä eivät ole asioita, joilla nykyään sopisi vaivata ketään vastaamaan puhelimeen. Etiketti on muuttunut.

Ja vielä paljon useammin kuin tekstaritse hoidan asioita sähköpostitse. Aika vaativiakin asioita suunnitellaan ja neuvotellaan sähköpostissa jo hyvin sulavasti - ja se, mitä on sovittu, tallentuu dokumentiksi saman tien. Puhelimitse en uskalla luvatakaan mitään, ellen samalla tee siitä muistiinpanoja. Kerran puhuin puhelimessa bussipysäkillä ja lupasin hoitaa erään pienen asian, mutta unohdin sen saman tien, koska bussi tuli. Niin kelvoton voi olla muisti.

Sähköpostini ei piippaa eikä piinaa, vaan odottaa kauniisti, kunnes avaan sen itse. Sähköpostin vaikutus työn tuottavuuteen on huikea: päivässä voi varsin vaivattomasti hoitaa jopa useita kymmeniä sellaisia asioita, joiden hoito vielä kaksikymmentä vuotta sitten olisi edellyttänyt kahden ihmisen samanaikaista läsnäoloa puhelimessa.

Tähän auvoiseen äänettömyyden tilaan oli pitkä matka. Jossain vaiheessa huomasin olevan vähän kuormittunutkin siitä ajatuksesta, että olin aina puhelimen tavoitettavissa - tai kuvittelin, että minun pitää olla. Nyt ongelma tuntuu ratkenneen kuin itsestään: puhelin soi niin harvoin, että jos sen unohtaa muutamaksi tunniksi naulakkoon takin taskuun tai käsilaukun pohjalle äänettömänä, on hyvin mahdollista, että kukaan ei ole sinä aikana edes yrittänyt tavoitella.

Itse soittaessani olen huomannut, että varsin usein puhelimeen ei vastata ainakaan heti. Sen sijaan vastaukseksi voi tulla pikainen tekstari: sori, nyt en voi puhua, soitan puolen tunnin päästä. Monenlaiset kokoukset ovat rauhoittuneet, koska puhelimeen säntäämistä kesken palaverin pidetään nykyään jo melko möllinä käytöksenä. Vielä kymmenen vuotta sitten puhelimen johdolla pomppiminen oli kaikkien mielestä ihan normaalia.

Toisin kuin monille muille suomalaisille, minulle on jokseenkin samantekevää, minkä merkkinen tai mallinen puhelimeni on. Pääasia on, että se osaa pysyä vaiti.

 

 

   

Ruma ja vaikea r-sana

Obs, öppna i ett nytt fönster. Skriv ut

Johanna Korhonen

Fredag, 4 Januari 2013 19:04

Ellei suomalainen keskustelu rasismista olisi niin surkeaa, se olisi hupaisaa. Käyttäisin sanaa surkuhupaisa, ellei itse aihe olisi niin vakava.

Ensin kirjailija, toimittaja Umayya Abu-Hanna kertoi Helsingin Sanomissa (HS 31.12.2012) suomalaisten käytännön rasismista. Sitten Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin katsoi tarpeelliseksi loukkaantua koko kansan puolesta ja moitti Abu-Hannaa, joka Appelsinin mielestä oli niin kovin epäkohtelias ja kiittämätön henkilö (IS 2.1.2013).

Nauroin ääneen, kun luin Appelsinin kirjoituksen ensimmäisen kerran. Minulle ei sataprosenttisena kanta- ja umpisuomalaisena ollut tullut edes mieleen, että Abu-Hannan pitäisi olla Suomelle eli muun muassa minulle kiitollinen työpaikoistaan ja vaaleissa äänestäjiltä saamistaan äänistä. Appelsinin mielestä Abu-Hannan tuli olla kiitollinen muun muassa medialle, joka oli julkaissut hänen kirjoituksiaan (pelkästä säälistäkö julkaisivat? Eikö kirjoituksissa ollut mitään mielenkiintoista?), ja vihreille, jotka olivat "ottaneet hänet mukaan" puolueeseen. Yleensä on toisin päin: puolueet ovat kiitollisia, jos joku haluaa liittyä ja antaa aikaansa ja osaamistaan puolueen käyttöön.

Mutta ei Suomessa, ei. Appelsinin kirjoitus oli parasta, mitä suomalaisessa rasismikeskustelussa on tapahtunut aikoihin. Se paljasti, että Suomessa ollaan aivan pihalla siitä, mitä rasismi on. Suomalaiset eivät osaa tai halua tunnistaa omaa rasismiaan.

Toisen henkilön nimittäminen "saatanan neekeriksi" on Suomessa vain "huonoa käytöstä", kuten Appelsin kirjoittaa. Tosi törkeää sitä vastoin on epäillä jotakuta "rasistiksi". Tälläkin uhalla pohdin, esittääkö Appelsin rasistisia näkemyksiä.

Rasismia on se, että ihmisiä luokitellaan jonkin ominaisuuden, kuten etnisen taustan, perusteella ryhmiin ja sitten määritellään näille ryhmille eri pelisäännöt - yksille huonommat kuin toisille. Se, että ulkomaalaistaustaiselta edellytetään herkeämätöntä kiitollisuutta työpaikasta mutta suomalaiselta ei, on rasismia. Se, että ulkomaalaistaustainen ei saisi esittää kritiikkiä Suomesta vaikka suomalainen saa, on rasismia. Se, että ulkomaalaistaustaisen pahat kokemukset mitätöidään julistamalla ne "yksittäistapauksiksi", on rasismia. Sekin, että samaan hengenvetoon vaaditaan häntä erikseen huomioimaan kaikki ne suomalaiset, jotka eivät ole nimittäneet hänen lastaan "saatanan neekeriksi" vaan pitäneet tätä "söpönä", on rasismia.

Tällä perusteella Appelsinin näkemyksiä voidaan pitää rasistisina: hän edellyttää Abu-Hannalta tämän etnisen taustan perusteella erilaista käyttäytymistä, oman asemansa hahmottamista ja asennoitumista kuin syntyperäisiltä suomalaisilta.

Rasismi ei edellytä erityistä tahallisuutta eikä pahaa tahtoa. Sen ei tarvitse olla erityisen suurieleistä eikä dramaattista. Päinvastoin, suuri osa kaikesta rasismista on maailman sivu ollut vain "luonnollisena" pidettyä ajattelua ihmisten välisistä eroista.

Appelsinin myöhemmät kommentit osoittivat, että rasismin käsite on hänelle edelleen epäselvä. Appelsin kummasteli (IS 3.1.) niitä palautteen antajia, joiden mielestä hänen olisi kannattanut jättää juttunsa julkaisematta."Eikö tämä, jos mikä, ole rasismia: kansalaisia siis pitää ylemmältä taholta varjella keskustelulta?", Appelsin kysyy.

Ei, se ei ole rasismia. Jos Appelsinin ei jonkun mielestä pitäisi kirjoittaa jostain aiheesta, kyseessä ei ole rasismi, vaan tämän henkilön pyrkimys rajoittaa Appelsinin sananvapautta. Aivan eri asia siis.

Rasismi on Suomessa ruma sana. Kaikki, joiden sanotaan osoittavan rasistisia asenteita tai toimivan rasistisesti, yleensä loukkaantuvat. Koska ketään ei Suomessa saa sanoa rasistiksi, keskustelu rasismista on totisesti vaikeaa.

Rasismi-sanaa pitäisi oppia käyttämään sen oikeassa merkityksessä. Rasismi on ihmisten luokittelua esimerkiksi etnisen taustan tai äidinkielen mukaan ja heidän eriarvoistamistaan sillä perusteella. Kun rasismi-sanan merkitys kirkastuu ja sitä opitaan vähitellen käyttämään oikein, myös rasismin ja rasistien tunnistaminen helpottuu.

Ensimmäinen askel on, että jokainen tutkii omaa ajatteluaan: jos ruskeaihoinen varastaa minulta lompakon, ajattelenko oitis, että ruskeaihoiset ovat rikollisuuteen taipuvaisia; jos romani parkkeeraa autonsa väärin, ajattelenko, että romanit ovat piittaamatonta porukkaa. Rasististen stereotypioiden purkaminen vaatii aktiivista työtä ja ajattelua aivan jokaiselta. Tervetuloa työhön!

 

   

Sida 1 av 2