Kolumnister 
Sirpa Kähkönen
Sirpa Kähkönen
Tala svenska
Sirpa Kähkönen
Måndag, 16 Augusti 2010 09:09
Jag skriver det här i tåget på väg hem från ett nordiskt möte i Pieksämäki.
För en dag och en natt fick jag tala svenska, eller nordiska, med mina kolleger. Bara med grönlänningarna fick man nöja sig med engelska. Och det, tycker jag, var synd.
Vilken stjärnklar, mjuk, varm augustinatt vi tillbringade i Sylvi Kekkonens födelsehem, den gamla prästgården i Pieksämäki. Vilken upplevelse det var att igen få höra den ljuvligt klingande norska accenten som jag så bra minns från mina vistelser i Biskops-Arnö som ung författare.
Att man får tala svenska mitt i Savolaxtrakten, det får man tacka festivalens arrangör Ilkka Seppä för. Seppä är en före detta chefredaktör som nuförtiden, pensionerad, arbetar i konstens vida fält: organiserar kulturevenemang, fungerar som grå eminens och till och med jobbar som skådespelare i St Michel och Pieksämäki.
Seppäs geniala idé har varit att föra tillsammans romanförfattare, poeter och fackboksförfattare. Elva gånger har han arrangerat Sylvi Kekkonen -symposiet som har inspirerat både konstnärer och konstvänner och varit en viktig mötesplats för människor som lite gammalmodigt fortfarande litar på det skrivna och talade ordet.
Denna gång hade Ilkka Seppä bjudit kvinnliga författare från Nordkalotten till Pieksämäki. I och för sig är Pieksämäki bara en liten stad, inget extraspeciellt. Men jag tror att alla som vistades där under denna augustiveckoslut kände att det fanns någonting lätt berusande i luften. Kommunen bjöd på en smaklig middag i prästgården och symposiet lockade tiotals pieksämäkibor och också reportrar från dagstidningar.
Seppä har gjort det möjligt för vanliga människor att diskutera fritt och koncentrera sig i litteratur - och lära sig något helt nytt om till exempel grönländskt litteratur. Seppä är ursprungskällan till symposiets jordnära och hjärtliga stämning.
Och man talade inte bara engelska utan också svenska. Översättningarna fanns i Power Point -format. Det var inte desto svårare eller mera komplicerat.
Detta är det viktigaste som finlandssvenskar kunde göra i finskspråkiga trakter. Hitta Ilkka Seppä och hans gelikar och organisera glada, vackra, nordiska sommarmöten med konstnärer. Publik får man nog om deltagarna är färdiga att tala om sitt arbete till vanliga finska konstvänner.
Det kostar lite att skicka författare till Savolax, Karelen eller Tavastland. Men de underbart långa och sammetsmjuka augustinätterna som lindar om prästgården och susar sött i gamla träd, de muntert klingande nordiska sångerna runt middagsbordet, skrattet och nordiska vänskapsband, dem får man gratis.
Hyvä historiantutkimus herättää tunteita
Sirpa Kähkönen
Torsdag, 20 Maj 2010 11:30
Rouvasväen yhdistys ja rahvaan lapset - suomen kielen asema kontrafaktuaalisesta näkökulmasta
Hyvä historiantutkimus herättää tunteita. Siinä se on sukua kaunokirjallisuudelle, vaikka historiantutkijat eivät aina tahdokaan tätä tunnustaa.
Ja vaikka Aristoteles väittikin Runousopissaan, että runous on filosofisempaa kuin historiankirjoitus, koska runous käsittelee sitä mitä olisi voinut tapahtua, kun taas historiankirjoituksen aiheena on se, mitä todella tapahtui - mitä Alkibiades sanoi ja teki - niin olisin erään äskettäisen haastattelun vuoksi valmis joustamaan Aristoteleen jaottelusta.
Professori Henrik Meinander sanoi Hufvudstadsbladetin haastattelussa 19.5.2010, että mikäli Ruotsi olisi onnistunut säilyttämään Suomen vuonna 1809, suomen kieli olisi marginalisoitunut vahvasti.
Tämä pieni kontrafaktuaalinen lause herätti minussa yllättävän vahvan tunnereaktion.
Reaktio oli yllättävä siksi, että yliopistovuosien opettajani Matti Klinge, Rainer Knapas ja Henry Rask - samat muuten kuin Henrik Meinanderillakin - olivat osoittaneet, kuinka monta uutta ajatusta ja näkökulmaa mahtuu heterogeeniseksi luulemaani Suomeen. Olin kasvanut suomenkielisessä koulussa, jossa "kansallisen heräämisen" tarina oli keskeinen ja hellitty myytti. Yliopistossa olin uskonut käsittäväni jotain siitä, kuinka toisin suomenruotsalaiset katsovat yhteistä maatamme ja sen historiaa.
Mutta Henrik Meinanderin esittämä ajatus suomen kielen marginalisaatiosta teki minut äärettömän onnettomaksi. Olin lehteä lukiessani juuri matkalla Kuopioon Rouvasväen yhdistyksen 150-vuotisjuhlaan, ja kun laskin HBL:n kädestäni, pohdin Kuopion historian tilastollisia faktoja: 1800-luvun puolivälissä Kuopion suomenkielinen rahvas oli pääosin köyhää ja oppimatonta. Rouvasväen yhdistyksen kantavan voiman, Minna Canthin, salongissa keskusteltiin ranskalaisesta filosofiasta mutta kansanihmisistä vain häviävän pieni osa osasi lukea.
Epäilemättä Suomen suuriruhtinaanmaan asema antoi suomen kielelle mahdollisuuden kehittyä siihen asemaan, jossa se nyt on. Pystyn rationaalisesti täysin erittelemään ja hyväksymään Henrik Meinanderin ajatuskokeen lopputuloksen. Mielenkiintoista onkin tutkia, miksi ajatus tunnetasolla on niin vaikeasti sulatettavissa.
Tähän liittyy omalla kohdallani hämärä luokkaristiriidan perintö ja atavistinen sorron aavistus. Sympatiani oppimatonta suomenkielistä rahvasta kohtaan on yhtä suurta kuin Minna Canthilla aikoinaan. Canth näki sen, miten pelkkä rouvien hyväntekeväisyys ei riitä rahvaan auttamiseen; tarvitaan oppia. Olen samaan tapaan kahden maailman välissä kuin Canthkin oli - minulla on kosketus niin työväkeen kuin sivistyneistöönkin. Koen ponnistaneeni marginaalista jo sen vuoksi, että taustani on työväenluokkainen. Jos sen lisäksi olisin ollut kieleni vuoksi vahvasti marginaalissa, kenties minulla ei olisi ollut mahdollisuuksia luokkaretkeen.
Tai sitten osaisin nyt ruotsia paljon paremmin kuin osaan nyt! Ja käyttäisin sitä ujostelematta. Olisin jatkuvassa yhteydessä emämaahan Ruotsiin ja tuntisin sen kirjallisuuden ja kulttuurin syvällisesti, osana omaa kertomustani. Ehkä kirjoittaisinkin ruotsiksi, ja kirjani eläisivät samassa kirjallisessa kontekstissa Lagerlöfin ja Strindbergin kanssa. Kiintoisa näköala.
Ja suomen kieli olisi kenties baskin tai bretonin tapainen kuriositeetti, jota ekstremistit hellisivät. Tai jokin kolmas tie: virolaistyyppinen selviytymisen ja osittaisen sulautumisen reitti nykymaailmaan.
Henrik Meinanderin haastattelu aiheutti vahvan positiivisen järkytyksen minulle tavallisena keskiviikkoaamuna. Juuri sellaisia historioitsijoiden tulee tarjota suurelle yleisölle. Meinanderin tapa kirjoittaa, kysyä ja pohtia on läpikotaisin harkittu, elegantti ja haastava. Hänen tapansa tutkia Suomen historiaa saa lukijan pohtimaan jähmettyneitä ajatusmallejaan ja osoittaa kirkkaasti, millainen 1800-luvulla kokoon runoiltu fantasia tämä Suomeksi kutsumamme maa on.
Bad Grankulla och Tammisaari – mikrohistoria inpackad i namn
Sirpa Kähkönen
Måndag, 22 Mars 2010 13:49
Detta hände i början av mars. Jag höll just på att skriva min följande bok och vandrade fortfarande i dess världar.
En kväll hämtades jag till Grankulla för att tala till krigsivalider. Kaunialan sotavammasairaala hette anstalten i min ungdom - nuförtiden heter den bara Kaunialan sairaala. Namnet är viktigt i den här historien.
När hurri var populärare än ryssä
Sirpa Kähkönen
Måndag, 18 Januari 2010 16:47
Mina svägerskor tycker att de är finlandssvenska. Jag har alltid avvisat tanken av språkliga skäl: ingen av dem talar svenska. Visst har några av deras släktingar varit svenskspråkiga - men deras mor var helfinsk och deras far var rysk till sitt ursprung.
Kielipolitiikkaa ja kukkapuoteja
Sirpa Kähkönen
Måndag, 21 December 2009 17:57
Olen viime ajat liikkunut erään 20-luvun naisen jäljillä Helsingissä. Häntä seurattiin silloinkin, ja sen vuoksi hänestä on jäänyt tietoja arkistoihin. Erään tiedottajan mukaan hän lähti hotellistaan iltapäivällä ja meni Kluuvikadun Fazerille. Sen jälkeen hän pistäytyi Kyrklundin kangaspuodissa ja Wardin kukkakaupassa. Tämän jälkeen minä tiesinkin jo, että hän puhui ruotsia. Hän ei osannut suomea, sen tiesin, mutta hänen muu kielitaitonsa oli minulle tutkimuksen siinä vaiheessa vielä pieni arvoitus. Noista muutamista paikoista saatoin kuitenkin päätellä sen, minkä muut lähteet myöhemmin varmistivat. Saatoin päätellä siksi, että olin elänyt vielä sen ajan loppuvaihetta, jolloin esimerkiksi Wardin kukkakauppa resonoi ruotsinkielisen erityisyyden kanssa.
Hur råda bot på det passiva motståndet mot svenskan?
Sirpa Kähkönen
Måndag, 30 November 2009 14:47
Jag tycker att författarens främsta uppgift är att bekämpa rädsla. Därför skriver jag nu på svenska. Även om jag är ytterst rädd för att bli hånad för språkets skull.
Den 20 november sade Folktingets ordförande Anna-Maja Henriksson i Hufvudstadsbladet, att Åland kan lämna helfinskt Finland, om svenskans ställning ytterligare försvagas.
Balladeja kahdella kielellä
Sirpa Kähkönen
Måndag, 2 November 2009 14:32
Kun kuuntelin Emma Salokosken ja Ilmiliekki Quartetin uutta levyä Vi sålde våra hemman, jokin etäinen muisto havahtui.
Olen viime viikot istunut arkistoissa lukemassa muistitietoa, ja saattaa olla, ettei Salokosken laulujen aiheuttama liikahdus ollut pelkästään omaan historiaani liittyvä. Levyn nimikappale on 1850-luvulla kirjoitettu balladi Amerikan-siirtolaisista, ja sen karussa koskettavuudessa kaikuvat suullisen perinteen ikiaikaiset käytännöt.
JPAGE_CURRENT_OF_TOTAL
