Sirpa Kähkönen

Toteutumattomat kohtalot ja vaihtoehdottomuuden mantrat

Sirpa Kähkönen

Tisdag, 13 December 2011 11:00

Helmikuussa 2011 kuoli ruotsalainen toimittaja ja kirjailija Tord Gunnar Wickbom, joka oli syntynyt vuonna 1916. Hän osallistui vapaaehtoisena Suomen talvi- ja jatkosotaan ja kirjoitti kokemuksistaan Svenska Dagbladetiin. Kirjoitukset julkaistiin vuonna 1943 kuvitettuna artikkelikokoelmana nimeltä "Marskalken och hans vapenbröder".

Teksteistä saattaa havaita, että Wickbom tunsi jatkosodassa stressiä Suomen ja Saksan kumppanuudesta ja joistakin Suomen sodanpäämääristä. Mielenkiintoisinta hänen kirjassaan ovat ne tavat, joilla hän kuvaa tätä ristiriitaa puolueettomassa Ruotsissa asuville lukijoilleen.

Wickbom kuuli herkästi sen moniäänisyyden, joka Suomessa vallitsi jatkosodan aikaan. Epäröinnin, kyseenalaistamisenkin. Sitoutuminen Itä-Karjala-aatteeseen ei ollut kaikille helppoa. Suomenkielinen suomalaisuus jäi Wickbomille etäisemmäksi ja suomenkieliset sotilaat kliseisemmäksi kenttäharmaaksi joukoksi. Wickbom toteaa, että erityisesti suomenruotsalaisten joukossa oli niitä, joiden mielestä kasvot olisi pitänyt kääntää Itä-Karjalan sijasta länteen.

Luvussa "Kulturen på fältfot" Wickbom kuvaa nuoria tiedemiehiä ja kirjailijoita, jotka koettavat jatkaa intellektuaalista työtään asemasodan tilanteessa. Eräs nuori kirjallisuustieteilijä oli saanut muutaman päivän ajan istua tutkimassa erään rintaman taakse jääneen herraskartanon muhkeaa kirjastoa. Tuo aika oli piirtynyt vahvana hänen mieleensä. Hänellä oli toki itselläänkin rintamalla mukanaan kunnioitusta herättävä kenttäkirjasto. Silti hän tunnusti Wickbomille, ettei enää muistanut, miten oli ajatellut ennen sotaa. Väitöskirjan käsikirjoitus oli kesken eikä hän saanut sen aineistoon tuntumaa.

Koko luku henkii apeutta siitä suuresta haaskauksesta, jota sota aina merkitsee. Wickbom kirjoittaa Suomen kokemista menetyksistä: "Dessa förluster äro i sin helhet av den art, att de icke kunna mätas i några vedertagna värden. Också rent individuellt ligga de i det fördolda, i den mån det rör sig om förluster av det som aldrig hunnit skapas. Men samtidigt bli de på ett utpräglat sätt uppenbara just i ett litet land som Finland, där varje enskild individ har så mycket större betydelse än i ett folk på låt oss säga fyrtio eller åttio miljoner."

Suru siitä, mikä ei koskaan saanut kehittyä, on ollut todellista ja konkreettista sodanaikaisessa ja sodanjälkeisessä Suomessa. Mielenkiintoisella tavalla tämä kytkeytyy kysymykseen kontrafaktuaalisesta historiankirjoituksesta. Suomessa sitä on vastustettu suorastaan raivoisasti; osa historioitsijoista on halunnut kokonaan kieltää jossittelun ja entäs jos -kysymykset, joita nuorempi historioitsijapolvi on älylliseksi virkistyksekseen halunnut harrastaa.

Kontrafaktuaalisen historiankirjoituksen ahdistavuus liittyy suurelta osalta siihen, että vanhempi polvi on ehdollistettu ajattelemaan, että arvostettava historioitsija ei koskaan jossittele vaan ottaa huomioon ainoastaan toteutuneet kehityskulut. Mutta kenties ahdistus kumpuaa myös siitä, että entäs jos -kysymys on ollut liian vaikea toisen maailmansodan perintöä selvittäville sukupolville. Suomessa on uupumukseen saakka toistettu mantraa siitä, että meillä ei ole missään historiallisessa tilanteessa ollut vaihtoehtoja.

Lopputuloksia on aina arvioitu tästä näkökulmasta, jolloin vastaväitteitä ei ole tarvittu eikä suvaittu. Tämän vuoksi talvisodan kokemuksen voi ottaa yhä uudelleen esiin nykyhetken poliittisia ratkaisuja perusteltaessa: jos emme tee näin, jäämme yksin pimeään ja kylmään taistelemaan. Vaihtoehtoja ei ole ollut eikä koskaan tule olemaankaan.

Syyllisyys, syytökset ja itsesyytökset on torjuttu puheella isänmaan parhasta, jolloin kyseenalaistajat on voitu tuomita maanpettureiksi. Pelkkä jossittelu, vaihtoehtojen apaattinen jälkikäteisjonglööraus ei ole hedelmällistä, mutta vaihtoehtojen kypsä punnitseminen on - kuvittelemalla mahdollisia kehityskulkuja ja niistä oppia ottamalla toimivat kaikki suuret strategit kenraaleista ekonomisteihin ja valtionjohtajiin.

Wickbom kuvaa lyhyessä artikkelissaan koskettavasti sitä menetystä, mikä liittyy toteutumattomiin vaiheisiin ja kohtaloihin, sodan katkaisemiin elämänlankoihin. Hän mainitsee nimeltä kaksi nuorta tiedemiestä, jatkosodassa Itä-Karjalassa kaatuneen fysiikan dosentin B.O. Grönblomin sekä talvisodassa kaatuneen reservinvänrikki, dosentti Gunnar Mickwitzin, joka oli oman aikansa nuoren historioitsijapolven parhaita nimiä. "Förlusten drabbade inte blott den finlandssvenska kulturen, utan också hela landet, ty på det specialområde den unge forskaren gjort till sitt stod han ganska ensam i landet."

Tätä juuri tarkoittaa sodan perintö - kadonneita sukupolvia ja toteutumattomia hedelmällisiä impulsseja, joita nuoret lahjakkuudet olisivat voineet antaa. Jokainen ennenaikaisesti poistunut yksilö jättää jälkeensä tyhjän tilan. Suomessa jo sisällissota harvensi nuorison rivejä ankarasti, samoin kuin sitä seuranneet katkera välienselvittelyt, jotka jatkuivat 1930-luvulle saakka. Poissulkemisen ja vihanpiden strategiat ovat erityisen autioittavia pienessä maassa.

Suomi on maailman mittakaavassa pääomista ja valtio-omaisuudesta köyhä maa. Meillä ei tässä maailmassa ole juuri muuta kuin toisemme. Tämän oivaltamisesta ja toistemme kuulemisesta tuskin olisi haittaa siinä suuressa kriisissä, jossa Eurooppa nyt ajelehtii.

Sillisalaattia sokerikulhosta – kysymyksiä Radio Vegan yölähetysten äärellä

Sirpa Kähkönen

Onsdag, 12 Oktober 2011 09:21

Olen jo vuosia kuunnellut Radio Vegaa säännöllisesti. Sen ohjelmat ovat monipuolisia, luotettavia ja kiintoisia. Vegassa puhuttu ruotsin kieli on kaunista ja selkeää. Tuskinpa on mitään niin lohduttavaa ja turvallista kuin Vegan jokailtainen merisäälähetys.

Vega kuuluu myös tien päällä, ympäri maata. Olen sen vuoksi kuunnellut Vegaa paljon autoa ajaessani. Musiikkiohjelmat ovat tehneet tutuiksi monia ruotsinkielisiä musiikin tekijöitä ja lajeja, joita en ole tuntenut. Puheohjelmat ovat jaksaneet yllättää ja kiinnostaa. Vega on yksi Suomen parhaista radiokanavista - paitsi öisin.

Kuuntelen satunnaisina unettomuusjaksoinani radiota. On kaksi varmaa kanavaa, joilta joka yö kuulee klassista musiikkia, Ylen ykkönen ja Vega. Harmillista on se, että Vegan yölähetystä ei voi kuunnella.

En tiedä, ketkä ovat päättäneet, ettei Vegan yölähetystä toimiteta. Kanavalta tuubittuu eetteriin kaikenlaista yleiskäsitteen "klassinen" alle niputettua musiikkia. Eräänä yönä täysin peräkanaa, ilman taukoa, lähetettiin Pastoraalisinfonian pätkä, sitten osa barokkikonserttoa ja heti perään hiukan modernia taidemusiikkia.

Selvästikään tässä ei ole ollut kuulija mielessä. Kauniiden päiväsaikaisten kestitysten vastapainona Vega paiskaa öisin takapihalle sekalaiset vadit ja pilkkumit, joissa loiskuvat kirjavat keitokset. Ehkä yökuuntelijoita pidetään hämärinä kulkureina, joille ei voi uhrata parhainta serviisiä?

Tässä asiassa ero Ylen ykkösen juonnetun ja toimitetun yöklassisen ja Vegan soittoputken välillä on ikävä kyllä valtava, ykkösen eduksi.

Juuri tällaisen seikan kohdalla paljastuu ymmärrys tai ymmärtämättömyys kulttuurin perusteita kohtaan. Vega on suomenruotsalaisuuden näyteikkuna, ja sen toiminta on monella tapaa merkityksellistä myös suomenkieliselle, ruotsin kieltä arvostavalle väestönosalle. Erityisesti musiikkiohjelmiensa kautta Vega tavoittaa myös sellaiset, jotka eivät välttämättä jaksa tai osaa keskittyä vieraskieliseen puheeseen.

On hämmentävää, että musiikkia voidaan pitää lähetysajan täytemassana, jonkinlaisena sikaflexinä, jolla tiivistetään saumat. Klassinen musiikki ei koostu 3-5 minuutin "kappaleista", joita voidaan soittaa random playna raita kerrallaan, vaan teoksista. Ja kyllä, ihmiset todella kuuntelevat musiikkia myös öisin.

Suomen Kulttuurirahaston kulttuurinpuolustuskurssilla lokakuun alussa opin musiikkikulttuurin parissa työskenteleviltä taiteilijakollegoilta muun muassa sen, että maassamme vallitsee huutava pula ammattitaitoisista tuottajista. Siis niistä ihmisistä, jotka toimivat taiteilijan ja taidemarkkinoiden välissä. Ihmisistä, jotka palkkaa vastaan luovat taiteilijoille ja teoksille kontakteja yleisön kanssa. Ihmisistä, jotka rohkenevat avata ovia sinne, missä kukaan ei vielä ole käynyt. Kuten kurssilla todettiin, tuottajaksi ei kelpaa henkilö, joka olisi tahtonut itse olla taiteilija. Tuottajan on oltava ensisijaisesti innostunut välittäjän roolistaan.

Hyvä tuottaja voi toimia myös taiteen kuluttajan edusmiehenä viestimissä ja laitoksissa. Tuottaja pitää huolen siitä, että niin taiteilijan kuin vastaanottajankin etu toteutuu. Nuorten, koulutuksessa olevien tuottajien pitäisi päästä mahdollisimman varhain oikeaan työhön ja vastuullisiin tehtäviin kiinni.

Esimerkiksi Vegan pitkän yölähetyksen voisi antaa nuorien kulttuurintuottajien ideoitavaksi. Öinen tila voisi olla sopiva täytettäväksi kokeilevalla, kokonaisvaltaisella ja inspiroivalla äänimaailmalla esimerkiksi Radio Basson tyyliin. Tällä tavoin Vegasta voisi tulla edelläkävijä niin musiikillisesti kuin koulutuksellisestikin.

Suomalaisia kuvia Latvian kukkuloilta ja Keski-Aasian syvistä metsistä

Sirpa Kähkönen

Onsdag, 10 Augusti 2011 07:01

Kumpuilevia maisemia, heinäsuovia, pölyäviä hiekkateitä. Poutapilvet liikkumattomina metsänreunan yllä, heinäsirkkojen läkähdyttävä siritys. Elokuun päivä Latvian maaseudulla Venäjän rajan tuntumassa, Ilzeskalnsin kylässä, Latgalessa.

Olemme täällä matkalla ystäväpiirissä, tutustumassa meille tärkeän taiteilijan lapsuuden kotipaikkaan. Meitä vastassa on Kristine Zelve, joka tekee dokumenttielokuvaa samasta henkilöstä.

Talo seisoo kukkulalla, vanhojen puiden kainalossa. Heinikossa ruostuu sininen traktori. Pääskyt puikkelehtivat räystäiden alle, ja kukkulan juurella seisoo ristiinnaulitunkuva katoksessaan. Täällä, Latgalen maaseudun sydämessä, oli erään vuonna 1912 syntyneen pojan isovanhempien koti. Pojan isästä ei tiedetty paljon, ja äiti, Helene Deroshinski, oli tanssijatar. Tiettävästi pojan pysyvin paikka, johon liittyi syviä tunnesiteitä, oli tämä talo Latgalessa. Myöhemmin hän siirsi lapsuutensa maiseman lukuisiin elokuviinsa.

Näemme otteita Kristine Zelven dokumentista kunnan kerhotalon juhlasalissa. Kylän asukkaat kyselevät, miksi heidän pitäisi muistaa tuo elokuvaohjaaja, josta heiltä kysellään. Miksi heidän pitäisi tätä rakastaa? Onko koko miestä ollut olemassakaan. Taloissa eletään eristyneinä, heinä kasvaa pitkänä taiteilijan muistokiven ympärillä, uunin suuluukusta lankeaa valo vanhuksen kasvoille. Aika katoaa ja putoaa silmukkana kauas menneeseen.

Latgale oli 1500-1700-luvuilla osa katolista Puolaa, jolloin suuri osa väestöstä kääntyi katoliseen uskoon. Sittemmin se kuului Vitebskin kuvernementtiin. Latgale oli köyhää seutua verrattuna Kuurinmaan ja Liivinmaan vauraisiin alueisiin, ja sen väestöön kuului valkovenäläisiä, venäläisiä ja juutalaisia. Jotkut pitävät Latgalen puheenpartta omana balttilaisena kielenään, toiset latvian kielen murteena.

Sekaväestöinen, eristynyt, omaa kieltään puhunut Latgale liittyi Latviaan mullistusten vuonna 1918. Äiti ja poika Deroshinski lähtivät maasta 1922 ja asettuivat Suomeen. Tarinan mukaan pojan äiti oli osin persialaista sukujuurta ja isä turkkilainen. Nimekseen poika mainitsi Teodor Tugai.

Tugait ovat runsaslajistoisia keskiaasialaisia metsiä, jotka kasvavat rehevinä jokien delta-alueilla. Ennen ne peittivät suunnattomia alueita, nyt niitä on jäljellä vain vähän. Tugai ei ole latvialainen nimi. Todennäköisesti poika valitsi nimensä tämän kiehtovan, aasialaisen metsätyypin mukaan, koska se resonoi hänen mystisen taustatarinansa kanssa.

Teodor Tugai vietti nuoruutensa ja kävi koulunsa Helsingissä, missä hän tutustui Pietarissa 1909 syntyneeseen Valentin Ivanoff -nimiseen nuorukaiseen. Yhdessä he päättivät ryhtyä tekemään elokuvia - ja koska itäinen mystiikka ei tuohon aikaan purrut suomalaisiin, he muuttivat nimikseen Teuvo Tulio ja Valentin Vaala.

Syntyi suomalaisen elokuvan historiaa: yhteiset varhaiset elokuvatyöt Mustat silmät, Mustalaishurmaaja ja Sininen varjo. Sitten molempien oma ura: Vaalan elegantti, kepeä ja kiinteän elokuvallinen tuotanto ja Tulion syvä, raju ja tumma melodramaattinen tuotanto.

Molemmat emigrantit olivat keskeisiä suomalaisen elokuvan luojia ja kaikkein suomalaisimpana pidetyn kuvaston viljelijöitä. Heinäpellot, pilvet, järvet - nuo kaikki elementit, jotka käsitämme suomalaisen elokuvan keskeisimmäksi kuva-ainekseksi, kumpusivat Pietarin miljoonakaupungissa syntyneiden vierasmaalaisten mielikuvituksesta sadoille maamme valkokankaille ja niiltä suomalaisten tajuntaan.

Erityisesti Tulio käsitteli elokuvissaan maalta lähdön tuottamaa tuskaa ja kaupungin raaistavaa vaikutusta. Hän kuvasi myös rajulla otteella vietellyn naisen moraalista rappiota ja rinnasti jopa kuvallisesti naisen kärsimystien ristille ripustettuun Kristukseen. Tulion elokuvallisissa tarinoissa ei ole sovitusta - useimmin syntisen kohtalona on kiirastuli, tuomio ja tuho.

Katolisen Latgalen vaikutteet seurasivat Tuliota protestanttiseen Suomeen, missä hän loi jännitteisen synteesin lapsuutensa isovanhempien maaseutuelämästä, kosmopoliittisen äitinsä levottomista vaiheista ja omasta nuoruudestaan kaupungissa, jossa hän oli pysyvästi vierasmaalainen.

Tugai. Salaperäinen, villi idän tulvametsä. Sen sankassa kätköstössä on versonut joitakin kaikkein vahvimmista suomalaisuuden kuvista, joita useat sukupolvet ovat imeneet itseensä. Me muistamme hänet, vaikka emme tiedä hänestä paljon - eikä hänen kotikylänsä tiedä, että hän on ikuistanut sen pilvet ja kukkulat, sen aatteet ja tunteet vieraalla maalla tekemiinsä kuviin.

Pakolaisuus poliittisena aseena 1930-luvulla ja nyt

Sirpa Kähkönen

Måndag, 9 Maj 2011 11:33

"Det är icke min avsikt att giva några anvisningar åt vår regering - jag vågar tvärtom hoppas att densamma skall lyckas ordna det för de beklagansvärda på ett sätt, som stämmer överens med rättens och mänsklighetens krav. Men jag kan icke underlåta att offentligen opponera mig mot de i vår tidningspress framställda yrkandena på flyktingarnas bortsändande från landet. Den cyniskt likgiltiga tonart i vilken dessa yrkanden avfattats, utan ett ord som skulle antyda medlidande med våldspolitikens offer, synes mig föga klädsam för tidningarna i ett land, där man för icke länge sedan haft egen erfarenhet av förtrycksåtgärder, och där man för många av sina egna landsflyktiga medborgares räkning fått vädja till andra länders gästfrihet."

Näin kirjoitti professori Yrjö Hirn 20.8.1938 Hufvudstadsbladetissa. Edellisenä päivänä, 19.8.1938, oli Helsinkiin saapunut höyrylaiva Ariadnella 53 Itävallan juutalaista. Nämä 53 eivät saaneet astua maihin vaan lähetettiin 20.8.1938 takaisin Stettiniin.

Palauttamisen syy?

Kesken pakolaisten matkan muuttuneet viisumisäännökset. Ja politiikka. Suomella ei ole varaa juutalaispakolaisten tulvasta huolehtimiseen, kirjoitettiin. Kuvateksti Ajan Suunta -lehdessä 14.8.1938: "Epämieluisia vieraita. Maahamme tunkeutuneita juutalaispakolaisia laskeutumassa 'Ariadnesta' Suomen kamaralle." Nämä "tunkeutujat", arvokkaasti pukeutuneet miehet ja naiset sekä sylilapset, nousivat maihin Helsingissä 11.8. minkä jälkeen sisä- ja ulkoministeriössä päätettiin pikaisesti, ettei uusia Itävallan juutalaispakolaisia enää päästetä maahan. Itävallan juutalaisia oli tuolloin tullut Suomeen satakunta.

Sisäministeriössä katsottiin, että yksikään näistä ei ollut poliittinen pakolainen, joka voisi vaatia turvapaikkaoikeutta Suomesta. Valtiollisen poliisin asiakirjassa siteerataan sisäministeriön lausuntoa: "Hehän ovat Saksan viranomaisten suostumuksella sieltä lähteneet ja saaneet vielä paluuluvankin, joten on mahdotonta ottaa asiaa siltä kannalta, että poliittisia pakolaisia, ei vaikka miten laajasti tuota käsitettä tulkittaisiin."

Suomen Sosialidemokraatti -lehti totesi 14.8.1938, että Saksan vallanpitäjien menettely oli sadistinen. Karkotetuille oli annettu kaksi vaihtoehtoa: joko luopua omaisuudestaan ja säilyttää vapautensa tai pitää omaisuutensa ja joutua keskitysleiriin. Jos lähti, joutui allekirjoittamaan paperin, jossa sitoutui olemaan koskaan palaamatta Saksaan tai Itävaltaan. Passiin kuitenkin merkittiin sen haltijan olevan oikeutettu palaamaan kotimaahan (mikä käytännössä tarkoitti keskitysleiriä). Valpon mukaan esimerkiksi maahamme saapuneella asianajaja Infeldillä ja hänen rouvallaan oli mukanaan rahaa 2 puntaa, suurin summa, minkä lähtijä sai ottaa mukaansa.

Professori Yrjö Hirn oli yksi niistä harvoista, jotka vetosivat humanitäärisiin syihin ja suomalaisten omaantuntoon. Häntä ivattiin niin kotimaisissa kuin Kolmannen valtakunnan lehdissäkin. Jälkikäteen ymmärrämme Hirnin menettelyn moraalisen arvon aikana, jolloin harva rohkeni korottaa ääntään suurpolitiikan uhrien puolesta.

Vertailukohtana todettakoon, että 1920-luvun puolivälissä Suomessa oli pakolaisia 23000 henkilöä, joista venäläisiä 13000, karjalaisia 10000 ja inkeriläisiä 7000. Yli puolet näistä pakolaisista oli siirtynyt maahamme Karjalan "kansannousujen" jälkeen. Tämä pakolaisjoukko oli Akateemisen Karjala-Seuran ja Suomen valtion suojeluksessa. Vuonna 1924 heidän avustamiseensa käytettiin valtion rahaa 7,5 miljoonaa markkaa, nykyrahassa n. 2 milj. euroa. Vuonna 1935 Ajan Suunta -lehden toimittajien "sydän vuoti verta", kun he ajattelivat näitä "heimopakolaisiamme, joilla on oikeus odottaa niin likeisesti kuin suinkin omaamme muistuttavaa asemaa".

Kun maahamme vuonna 1938 ehti tulla sata Itävallan juutalaista, syntyi suuri huoli valtion varoista. Rajat suljettiin ihmisryhmältä, joka oli eurooppalaisen suurvallan, Saksan, erityisen vihan kohde.

Pakolaisuus ja siihen Suomessa liitetty retoriikka olisi syytä tutkia historiallisia pohjiaan myöten.

Undvik sårande argument

Sirpa Kähkönen

Måndag, 17 Januari 2011 15:23

Jag har en ung bror, 23 år gammal nu. Hans vitsord i engelska var alltid 9 eller 10. I svenska hade han - knappt 5.

Jag vet att en del svenskspråkiga tycker att svenska språket är en väg till främmande språk för oss finnar vars egna språk hör till en esoterisk språkgrupp. Och att vi lär oss uttala främmande språk genom att lära oss svenska. Men det är inte så!

Om ni reser till inre Finland, säg till exempel till Kuopio, märker ni att ungdomen där talar utmärkt engelska. De kan faktiskt uttala både b och d, för att inte nämna f och g.

Jag försökte övertala min bror flera gånger. "Kan du engelska, så måste du kunna svenska också. Det kan ju inte vara så svårt." Jo, det var det nog. Problemet låg kanske lite i undervisningen också, men först och främst i hans attityd som jag inte alls kunde förstå för tio år sedan. Och nu inser jag att han inte var ensam i sin protest.

Möjligen har detta någonting med Pisa-undersökningens resultat att göra. Med det att vår skolungdom inte trivs i skolan. Unga människor vill välja själv men vi tycker att de inte kan, inte i skolan. Och ändå ger vi dem enorma friheter hemma och på fritiden. Det är möjligt att vi lever i brytningstider. Vår ungdom vill inte studera det som auktoriteterna tycker är bra för dem. Jag levde i ett helt annat samhälle, och studerade i ett mycket auktoritär skolsystem.

Jag studerade engelska, svenska, latin och tyska i skolan. Några föräldrar kritiserade sina barn när de valde latin: det var ju ett dött språk. Man kunde inte tala det på utlandsresor! Men så tyckte inte mina föräldrar. Jag kom från en fattig släkt vars medlemmar alltid hade tyckt att den enda vägen ut till vidare världen gick genom skolan. Man betonade alltid: läs du som är skarp, läs allting du kan, ta emot allt det som bjuds. Fyll huvudet ditt med alla sorters kunskap. Om du tycker om latin, läs! Om dina lärare tycker att svenska är bra för dig, så måste du lyda, för de vet nog bättre. Läs, så öppnas det en lysande karriär för dig.

Detta var arbetarklassens inställning. Nu finns det ingen arbetarklass längre. Nu finns det inte heller några säkra yrkeskarriärer för någon.

Att läsa språk var lätt för mig. Men jag talade dem blygt, och samma blyghet har följt mig ända till dessa dagar. I min ungdom hade jag inte många chanser att resa, och ingen talade främmande språk i min omgivning. Lördagseftermiddagarnas svenska tv-program för barn och ungdomar var ett smalt fönster till Svensk-Finland för mig. Mycket sällan lever man så inflytelsefattigt liv i nutidens Finland. Men i gymnasiet fick jag Föreningen Nordens stipendium och reste till Sverige. Bodde i en familj, gick i skolan, åt pizza med mina nya skolkamrater och gjorde en härlig utflykt till Öland.

Den där veckan i Sverige var mycket viktig för mig. Varför inte dela motsvarande vistelsestipendier till Helsingfors, Vasa eller Mariehamn för finskspråkiga ungdomar? De hör ju inte svenska någonstans och ser inte nyttan av att kunna den. Svenskan är ett dött språk för dem.

Min generation kunde kanske inte uttala svenska eller andra främmande språk perfekt. Men det beror inte på vårt modersmål. Lyssna till våra söner och döttrar - och våra yngre bröder och systrar. Svenskan har inte varit deras dörr från puukkougriska hårda konsonanters värld till dunlätta small talk och snapsvisor utan fylla. De har rest och träffat människor. De har skrivit, talat, sjungit, älskat på främmande språk.

Så var snälla och använd inte det där b och d -argumentet. Det är faktiskt lite sårande.

Min passion för minoriteter

Sirpa Kähkönen

Torsdag, 14 Oktober 2010 12:00

Jag talade med en av mina vänner, en hängiven ortodox, och kom på att fundera varför så många finska homosexuella har anslutit sig i ortodoxa kyrkan. Den är ju inte är världens modernaste i sexuella eller könspolitiska frågor.

"Men ser du", sade min vän. "Psykologiskt kan ortodoxa kyrkan vara lockande därför att den här i Finland representerar en minoritet i och för sig."

Kanske var det inte ett tillräckligt svar på min ursprungliga fråga. Men för mig öppnade det nya vyer.

Läs mer

Tala svenska

Sirpa Kähkönen

Måndag, 16 Augusti 2010 08:09

Jag skriver det här i tåget på väg hem från ett nordiskt möte i Pieksämäki.

För en dag och en natt fick jag tala svenska, eller nordiska, med mina kolleger. Bara med grönlänningarna fick man nöja sig med engelska. Och det, tycker jag, var synd.

Vilken stjärnklar, mjuk, varm augustinatt vi tillbringade i Sylvi Kekkonens födelsehem, den gamla prästgården i Pieksämäki. Vilken upplevelse det var att igen få höra den ljuvligt klingande norska accenten som jag så bra minns från mina vistelser i Biskops-Arnö som ung författare.

Att man får tala svenska mitt i Savolaxtrakten, det får man tacka festivalens arrangör Ilkka Seppä för. Seppä är en före detta chefredaktör som nuförtiden, pensionerad, arbetar i konstens vida fält: organiserar kulturevenemang, fungerar som grå eminens och till och med jobbar som skådespelare i St Michel och Pieksämäki.

Seppäs geniala idé har varit att föra tillsammans romanförfattare, poeter och fackboksförfattare. Elva gånger har han arrangerat Sylvi Kekkonen -symposiet som har inspirerat både konstnärer och konstvänner och varit en viktig mötesplats för människor som lite gammalmodigt fortfarande litar på det skrivna och talade ordet.

Denna gång hade Ilkka Seppä bjudit kvinnliga författare från Nordkalotten till Pieksämäki. I och för sig är Pieksämäki bara en liten stad, inget extraspeciellt. Men jag tror att alla som vistades där under denna augustiveckoslut kände att det fanns någonting lätt berusande i luften. Kommunen bjöd på en smaklig middag i prästgården och symposiet lockade tiotals pieksämäkibor och också reportrar från dagstidningar.

Seppä har gjort det möjligt för vanliga människor att diskutera fritt och koncentrera sig i litteratur - och lära sig något helt nytt om till exempel grönländskt litteratur. Seppä är ursprungskällan till symposiets jordnära och hjärtliga stämning.

Och man talade inte bara engelska utan också svenska. Översättningarna fanns i Power Point -format. Det var inte desto svårare eller mera komplicerat.

Detta är det viktigaste som finlandssvenskar kunde göra i finskspråkiga trakter. Hitta Ilkka Seppä och hans gelikar och organisera glada, vackra, nordiska sommarmöten med konstnärer. Publik får man nog om deltagarna är färdiga att tala om sitt arbete till vanliga finska konstvänner.

Det kostar lite att skicka författare till Savolax, Karelen eller Tavastland. Men de underbart långa och sammetsmjuka augustinätterna som lindar om prästgården och susar sött i gamla träd, de muntert klingande nordiska sångerna runt middagsbordet, skrattet och nordiska vänskapsband, dem får man gratis.