Sirpa Kähkönen

Kulttuurikirjoittaminen ja kesäparatiisien riuskat rouvat

Sirpa Kähkönen

Måndag, 31 Augusti 2009 12:17

Hufvudstadsbladetin lukijana jaksan ihastella lehden kulttuuriosaston intohimoista suhdetta kirjallisuuteen. Pitkiä arvosteluja. Analyyseja kirjoista. Kirjailijoitten kuvia. Kuvia kirjojen kansista. Plock & fynd -palsta, jolla yhdistellään ajankohtaisia ja jo kauan sitten julkaistuja kirjoja näkemyksellisiksi tai riemukkaan oikullisiksi kombinaatioiksi.

Läs mer

Torpparina rapukestien alkulähteillä

Sirpa Kähkönen

Tisdag, 4 Augusti 2009 12:47

Olen viettänyt kesää pienen joen rannalla Savossa.

Joki virtaa järvestä toiseen, ja torppamme kohdalla se kuohuu koskena päätyäkseen vihdoin kierteilemään pehmeänä meanderina rehevien rantaäyräiden välissä. Jokea pitkin meloessani olen viettänyt useita lumottuja hetkiä katsellen kuinka rannalla rehottavat mesimarjojen kukat melkein huuhtovat terälehtiään tyynessä vedessä.

Läs mer

Sairasvuoteella oikeus äidinkieleen punnitaan

Sirpa Kähkönen

Måndag, 22 Juni 2009 12:03

Jouduin vuosi sitten kahdesti leikkaukseen vakavan sairauden vuoksi. Kävi niin, että kohtasin ruotsinkielisiä henkilöitä sairaalamaailmassa useammin kuin normaalielämässäni.

Erään huonetoverini nimi oli Beatrice. Olimme huoneessa kahden, vain verhon erottamina. Kun havahduin leikkauksen jälkeisestä turtumuksesta, kuulin Beatricen puhuvan tyttärensä kanssa.

Tytär oli tuonut äidilleen kukkia. He pohtivat yhdessä, missä maljakoita mahtaisi olla. Beatrice oli väsynyt leikkauksesta, niin kuin minäkin, ja tytär oli vielä hyvin nuori. Minusta tuntui, että kukka-asia kuului minullekin, vaikka olin verhon toisella puolella.

Ponnistin voimani ja sanoin: Vaser finns på hyllan i aulan.

Se ei ollut kovin hyvää ruotsia. Aula-sana paljasti minut heti suomenkieliseksi. Olen aina ujostellut vieraiden kielten puhumista, koska en osaa niitä täydellisesti. Ja siitä huolimatta minulla oli aivan pakottava tarve sanoa asiani ruotsiksi. Minkä vuoksi?

Sama tapahtui, kun kohtasin ruotsinkielisen kirurgini. Hän puhui suomea sujuvasti, mutta aivan pienet merkit kertoivat minulle, että hän ei asioinut kanssani äidinkielellään. Sillä ei ollut mitään merkitystä, koska yhteinen projektimme, sairauteni nujertaminen, ei vaatinut äärimmäistä kieliopillista tarkkuutta.

Siitä huolimatta kävi niin, että kun kirurgini hetken etsi täsmällistä kuvailevaa sanaa, minä tarjosin sen hänelle ruotsiksi. Siitä yksinkertaisesta syystä, että mieleeni ei juuri sillä hetkellä tullut yhtään suomenkielistä sanaa.

Tämä on minusta sanomattoman tärkeä asia. Luulen, että molemmilla kerroilla aivoni ovat asettuneet empaattisesti kokonaan toisen ihmisen taajuudelle.
Arkielämässäni olen hyvin harvoin tekemisissä suomenruotsalaisten kanssa. En läheskään joka viikko saa puhua ruotsia. Voisin melkein ryhtyä ajattelemaan, ettei koko ruotsinkielistä kansanosaa ole olemassakaan.

Mutta sairaalassa kielikysymys muuttui aivan konkreettiseksi. Yllättäen kävi ilmi, että sairauden hoitamisessa ei ole kysymys pelkästään ruumiista ja sen parantamiseen tähtäävästä teknologiasta.

Sairaana olemiseen kietoutuu erittäin vahvasti kieli. Potilaan tulisi kyetä ilmaisemaan vointiaan, siinä tapahtuneita muutoksia sekä hoitonsa edellisiä vaiheita kielellisesti. Se on erittäin vaikeaa äidinkielelläkin. Potilaan ja hoitajien kohtaamiseen kuuluu olennaisena osana yhteisen ilmaisun etsiminen; sairaalakielen ja siviilikielen erot ovat valtavia niin semanttisella kuin retorisellakin tasolla.

Jos potilas joutuu puhumaan muuta kuin äidinkieltään tilanteessa, jossa hän on huonojen uutisten, huolen tai uupumuksen lamauttama, hän joutuu typistämään itseään ja ilmaisuaan tavalla, joka voi vaikeuttaa hänen hoitoaan jopa ratkaisevasti.

Tätä me emme käsitä silloin, kun vietämme erilliselämäämme omissa kielellisissä saarekkeissamme. Mutta sairaalassa, jossa vain hento verho erottaa Beatricen Sirpasta, tulemme tietoisiksi siitä, mitä äidinkieli merkitsee; mitä merkitsee syvästi ymmärretyksi tuleminen.

Svensk översättning:

I sjuksängen blir modersmålet viktigt

För ett år sedan blev jag opererad för en allvarlig sjukdom. I sjukhusmiljön sammanträffade jag med flera svenskspråkiga personer än vad jag brukar göra i vardagslivet.

Min rumskamrat hette Beatrice. Endast ett skynke skiljde oss åt. När jag hämtat mig efter operationen hörde jag hur Beatrice pratade med sin dotter.

Dottern hade kommit med blommor till sin mor. Tillsammans undrade de var det fanns en vas. Beatrice var trött efter operationen, liksom jag, och dottern var mycket ung. Jag upplevde att frågan om vasen också berörde mig fastän jag befann mig på andra sidan skynket.
Jag ansträngde mig till det yttersta och sade: Vaser finns på hyllan i aulan.

Det var inte korrekt svenska. Ordet aula avslöjade genast att jag var finskspråkig. Jag har alltid varit blyg att tala främmande språk eftersom jag inte kan tala felfritt. Trots detta hade jag ett tvingade behov av att få min sak sagt på svenska. Varför?

Samma sak hände när jag träffade min kirurg. Han talade flytande svenska, men det fanns små detaljer i hans språk som fick mig att förstå att han inte kommunicerade med mig på sitt modersmål. Det hade i och för sig ingen betydelse eftersom vårt gemensamma projekt, botandet av min sjukdom, inte förutsatte grammatikalisk noggrannhet.

Trots det hände det igen, att jag i ett ögonblick när kirurgen sökte efter ett ord som exakt beskrev det han ville få sagt hittade det åt honom. Av den enkla orsak att jag just då inte kom på något motsvarande finskt ord.
Det här är, tycker jag en obeskrivligt viktig sak. Jag tror att min hjärna i båda fallen empatiskt sett var på samma våglängd som den andra människan.

I vardagslivet har jag sällan att göra med finlandssvenskar. Jag talar inte svenska ens varje vecka. Jag kunde nästan föreställa mig att den svenska befolkningsgruppen inte ens existerar.

Men på sjukhuset fick språkfrågan en konkret dimension. Helt överraskande stod det klart för mig att det i sjukvården inte bara handlar om kroppen och den teknologi som behövs för att bota sjukdomen.

Språket finns med i sjuksängen. Patienten förväntas berätta om hur han eller hon mår, om det skett en förändring till det sämre eller bättre. Det är inte helt lätt, ens på ens modersmål. I mötet mellan patienten och skötaren gäller det att hitta den exakta beskrivningen; skillnaden mellan sjukhusspråket och civilspråket är enorm både på ett semantiskt plan och rent retoriskt.

Om patienten tvingas tala något annat än sitt modersmål i ett ögonblick då han eller hon är förlamad av dåliga nyheter, bekymmer eller trötthet försvåras vården avsevärt på grund av att patienten inte är sig själv och inte förmår uttrycka sina innersta känslor.

Det här är något som vi inte fattar när livet har sin gilla gång i våra egna slutna fästen. Men på sjukhuset, där endast ett tunt skynke skiljer Beatrice från Sirpa, blir vi medvetna om vad modersmålet betyder; vad det ytterst handlar om att bli förstådd.

 

 

 

Vastoin faktoja ja parempaa tietoa – Edith Södergranin kuviteltu elämä

Sirpa Kähkönen

Måndag, 18 Maj 2009 12:12

”Hur gammal är Ni? Hälsa? Nerver? Jag önskar att Ni vore frisk och orkade. Giv kort biografi! Fru eller fröken? Lärdomsgrad. Jag: residens: Raivola, Petrischülerin, lungsot vid 16 års ålder, Nummela, Davos, konstgjord pneumothorax, väntar på tuberkulosmedlets uppfinning.”

Noin kirjoitti Edith Södergran Hagar Olssonille 26.1.1919. Olisi jokaiselle meistä hyödyllistä osata laatia elämäkertansa muutamalla rivillä. Runoilijat ovat epäilemättä siinä taitavampia kuin prosaistit. Boris Pasternak asettaa eräässä runossaan tavoitteekseen päästä kaikessa "syntyihin, syihin syviin" ja laatia "intohimosta elämäkerran".

Läs mer

Rouvasväen ruotsia ja sotilaiden venäjää

Sirpa Kähkönen

Måndag, 6 April 2009 15:38

Olin kolmentoista, kun rakastuin ruotsin kieleen.
Asuin Kuopiossa enkä koskaan ollut kuullut kenenkään puhuvan suomenruotsia äidinkielenään. Olin ollut kerran Ruotsissa matkalla. Luontevampi turismin suunta tuolloin, 1970-luvulla, oli niin maantieteellisesti kuin matkailupoliittisestikin Neuvostoliitto.
Luimme peruskoulussa Hej på dig -oppikirjoja, joiden nuoret sankarit asuivat Tallkullassa, ulkoiluttivat Luffe-nimistä mäyräkoiraa ja ostivat kioskilta en flaska Jaffis och en påse karameller. Nämä kirjat eivät varsinaisesti tarjonneet kielellisiä oivalluksia tai elämyksiä. Kaunis tarkoitus oli varmaankin osoittaa, että ruotsi on käyttökieli, mutta ei se oikein konkretisoitunut Savossa.
Mutta silti, jo lyhyen aikaa ruotsia luettuani, sain voimakkaan tunneoivalluksen, joka liittyi sekä omaan henkilöhistoriaani että kotiseutuni menneisyyteen. Kotiin ja kodinhoitoon liittyviä ruotsin kielen sanoja päntätessäni käsitin äkkiä, että osaan jo nämä kaikki.
Tuiki tavalliseen sanakokeeseen valmistautuminen palautti minut yhdessä hujauksessa puutalokeittiöön, jossa rakkaat isovanhempani askaroivat pitäen samalla minulle kyökkiruotsin tunteja.
Kahveli, sanoi isoäiti pöytää kattaessaan ja näytti haarukkaa. Hantuuki, sanoi isoisä ja kuivasi vasta-ajellun leukansa käsipyyhkeeseen. Nestuuki, sanoi isoäiti silittäessään pitsireunaista kangasnenäliinaansa. Vakstuuki, sanoi isoisä sipaistessaan leivänmurut pöydältä.
Kun kanniskeltiin tavaraa paikasta toiseen hiukan päämäärättömästi, sitä raijattiin (traja-verbiä käyttää tuossa merkityksessä ainakin Albert Edelfelt kirjeissään äidilleen). Ja viluisella, hienoutta tavoittelevalla naisella oli hartioillaan löija (slöja).
Suomenkielisen minäni laskoksissa oli ruotsin kieltä, joka liittyi vanhaan kielten rinnakkaineloon Savon sydämessäkin. Ruotsinkielisiä herrasväkiä oli palveltu sukupolvien ajan ja sitä kautta oli omaksuttu nimiä keskeisille palvelusväen käsittelemille tavaroille ja asioille.
Samoin vähäinenkin määrä venäjän opiskelua tuotti valtavia oivalluksia: isoisäni eli poikavuotensa Venäjän alamaisena Kuopion varuskuntakaupungissa, minkä seurauksena hänen suomen kielessään oli valtava varasto venäläisperäisiä sanoja. Ne olivat hiukan toisenlaisia kuin ruotsalaiset, kotoisat, keittiöltä ja mankelilta tuoksuvat sanat - niissä oli karskimpi maku.
Olinko siis perinyt olemukseni hennot ruotsinkieliset säikeet rouvasväeltä, joka oli eniten tekemisissä palvelusväen kanssa? Siitäkö johtuu se yhäti jatkuva tunne, että ruotsin kielessä on jotain äärettömän kotoista, valoisaa ja liinavaatteenpehmeää? Ja venäjänkielinen perimäni on puolestaan kerännyt sanoja nupukivikaduilta, äkseeraavien sotilaiden jalanjäljistä.
Ruotsin opinnot onnistuivat siis havahduttamaan minut fennomaanisesta yksi kieli - yksi mieli -unesta. Minä en ollut täysin puhtaan kielikulttuurin tuote, niin kuin ei kukaan meistä ole.
Niinkin puhtaasti suomenkielisellä seudulla kuin Savon sydämessä, pikkukaupungissa järven rannalla, ihmisten sydämissä ja sieluissa on läsnä monta kieltä; puhetta aikojen takaa, kadonneiden rouvien kuiskauksia ja ammoin kaatuneiden sotilaiden huutoja."

Svensk översättning:

Kvinnfolkssvenska och soldatryska

Jag var tretton då jag förälskade mig i det svenska språket.
Jag var bosatt i Kuopio och hade aldrig hört någon tala språket som sitt modersmål. En gång hade jag varit i Sverige, som på 1970-talet både i geografiskt och turistpolitiskt hänseende var ett naturligare resemål än Sovjetunionen.
I grundskolan läste vi läroböcker med den hurtfriska titeln "Hej på dig". Hjältarna i boken bodde i Tallkulla, rastade sin tax vid namn Luffe och köpte en flaska Jaffa och karameller från kiosken. Böckerna bjöd nog inte på några vare sig språkliga eller andra aha-upplevelser. Avsikten måste ha varit att visa att svenskan är ett bruksspråk, men den distinktionen konkretiserades aldrig hemma i Savolax.
Men trots det, redan efter att ha läst svenska i kort tid fick jag en stark känsloladdad förnimmelse av något som jag förknippade med min personhistoria och min hembygds förflutna. När jag pluggade på svenska ord som hade med hem och skötseln av hemmet att göra insåg jag helt plötsligt att jag kan ju dessa redan.
I mina förberedelser inför ett helt ordinärt ordförhör förflyttades jag med ens till köket i det egnahemshus där mina kära morföräldrar sysslade med sitt samtidigt som de gav mig en lektion i kökssvenska.
Kahveli, sade min mormor när hon dukade och pekade på gaffeln. Hantuuki, ropade min morfar när han efter en rakning skulle torka sig i handduken. Nestuuki, kallade mormor den spetsförsedda tygnäsduk hon stod i beråd att stryka. Vakstuuki, kallade morfar duken på matmordet som han borstade smulorna från.
När jag planlöst flyttade på saker från en plats till en annan kom jag på att raija är ett ord som redan Albert Edelfelt (traja)använde i ett av sina brev till sin mor. Och att den frusna damen förnämt bar en löija på sina axlar kunde jag lätt förknippa med ordet slöja.
I fållen till mitt finska jag fanns ett svenskt språk med koppling till det gamla språk som frodats parallellt i det djupaste av Savolax. Det svenska herrefolket hade betjänats i generationer och den vägen hade tjänstefolket anammat namn på de alldaliga saker de hanterade.
På motsvarande sätt fascinerades jag av studier i ryska: min morfar hade under sina pojkår i den ryska garnisonsstaden Kuopio plockat upp en stor mängd ryska ord. De var till sin karaktär annorlunda än de svenska. Hemvana ord från kök och mangel var något sätt mer barska.
Kanske har jag i mitt sinne ärvt de tunna svenska trådarna av kvinnfolket som hade mest att göra med tjänstefolket? Beror den ständigt återkommande känslan av att det i svenskan finns något oändligt hemvant, ljust och linneklädsaktigt mjukt? I mitt ryska arv hittar jag ord från kullerstensgator och fotspår efter exercerande soldater.
Mina studier i svenska lyckades väcka mig ur den fennomana drömmen om ett språk och ett sinne. Jag var sist och slutligen inte en produkt av ren språkkultur, liksom ingen av oss heller är det.
I hjärtat av det purfinska Savolax, i småstaden vid stranden av sjön, bor det många språk i människornas hjärta och själ; där finns talesätt från gånga tider, försvunna fruars viskningar och skriken från soldater som för länge sedan stupat."

 

 

Savolainen distinktioanalyysi suomenruotsalaisuudesta

Sirpa Kähkönen

Måndag, 16 Februari 2009 13:31

Eräs suomenruotsalainen ystäväni yllätti minut äskettäin täydellisesti paljastuksellaan, joka liittyi kirjallisuuteen.
Olin juuri kertonut ystävälleni, että ihailen palavasti Lars Huldénia. Tähän ystävä vastasi: "Kun olin nuori, pidin Huldénin runoutta maalaismaisena. Käsitin hänen taituruutensa vasta paljon myöhemmin."
Hämmennyin kommentista niin paljon, että olen tuskin tointunut siitä vieläkään. Ensimmäinen reaktioni oli epäanalyyttinen ja epäuskoinen huudahdus: siis mitäh!
Sitten pyrin intellektuaalisempaan lähestymistapaan. Aloin hahmottaa distinktioita, joista minulla ei ole ollut aavistustakaan. Käsitykseni suomenruotsalaisesta kulttuurista oli muovautunut jo nuoruudessani Tikkasten, Kihlmanin, Runebergin ja rakkaan Huldénini kautta, eikä näiden kaikkien välillä mielessäni ollut mitään ristiriitaa.
Lars Huldén on aina ollut minulle suuri runoilija kauniin kielensä, loistavan ironiansa ja erehtymättömien runomittojensa takia. Hän on lisäksi sikäli harvinainen runoilija, että hänen teoksensa toimivat myös suomennettuina: Pentti Saaritsa on ollut hänen armoitettu tulkkinsa. Ja entä sitten Kaj Chydeniuksen säveltämä runo Ollan Viktorista? Voiko olla upeampaa liittoa sanojen ja sävelen välillä, myös suomeksi?
Vähitellen olen alkanut ounastella, että tuttavani suhtautuminen Huldéniin on johtunut runoilijan kotimaakunnasta. Olen käsittänyt, että Pohjanmaata ei vallan paljon ihailla täällä Suomen ruotsinkielisessä etelässä, vaan siihen suhtaudutaan samoin kuin Savoon suomenkielisten keskuudessa.
Savo on suomalaisille parjatuin ja maalaismaisin maakunta. Aleksis Kiven mukaan Savossa asui metsäläisnoitia, joilla oli hallussaan pelottavan väkevä sanan mahti. Kotimaisissa elokuvissa näemme aina paikkapöksyisten, veitikkamaisten mutta eläimellisten savolaisotusten peuhaavan heinäsuovassa sillä aikaa kun agronomi ja ylioppilastyttö kulkevat käsikkäin pitkin kartanon koivukujaa.
Mutta kuten vuonna 1926 ilmestynyt Suomen matkailijayhdistyksen vuosikirja toteaa, Savon kansa rakastaa kieltä ja pyrkii aina ilmaisemaan itseään mahdollisimman kauniisti. Savossa rahvaalla on samanlaiset tavat kuin maailman sivistyskansoilla: ventovierastakin pyritään haastattamaan ja siten harrastamaan kulturellia small talkia. Tuppisuita savolaiset pitävät epäkohteliaina ja moukkamaisina ja arvostavat sanallista huumoria yli kaiken.
Ehkäpä juuri oma savolaisuuteni on saanut minut rakastamaan Lars Huldénin runoutta. Erään itäisen pikkukaupungin kasvattina jaksan ihailla Huldénin Runeberg-runosarjaa, joka tiiviin poeettisin keinoin kuvaa upeasti pienen kaupungin maisemia, äänimaailmaa ja ilmapiiriä. Ja huumoria rakastava savolainen minussa suorastaan palvoo Huldénin ilkikurisuutta ja hellää leikkimieltä.
On hienoa olla ulkopuolinen niin suomalaisen valtakulttuurin kuin suomenruotsalaisen kulttuurinkin suhteen. Savolaisena en voi koskaan yltää hienouteen ja ylhäisyyteen; heinäsuova on aina vaanimassa, ylevyyden hetkelläkin.
Ja kuinka helppoa kaltaiseni ulkopuolisen onkaan ihailla kaikkea sitä, minkä vain osaan omaksua runsaasta ruotsinkielisestä kulttuuristamme. Kun ei ymmärrä distinktioita, voi rakastaa vailla noloutta, vilpittömästi, täydestä sydämestään.

(svensk översättning)

En savolaxares kärleksförklaring till Lars Huldéns diktning

En av mina finlandssvenska vänner tog mig på sängen med ett avslöjande från litteraturens sfär.

Jag hade just anförtrott min vän att jag är en hängiven beundrare av Lars Huldén. Något som fick denna att tillstå att hon som ung fann Huldéns diktning lantlig. "Det geniala hos Huldén upptäckte jag långt senare."

Uttalandet förvånade mig till den grad att jag knappt ännu hämtat mig. Min spontana reaktion var därför allt annat än analytisk och jag undslapp mig ett skeptiskt va?

Efter att ha hämtat mig en stund försökte jag analysera min väns kommentar ur ett mer intellektuellt perspektiv. Jag försökte forma en distinktion som jag egentligen inte hade en aning om. Min bild av den finlandssvenska kulturen hade redan vid unga år formats av författare som Tikkanen, Kihlman, Runeberg och Huldén. Något motstridigt mellan dessa hade jag aldrig uppfattat.

För mig har Lars Huldén alltid varit en stor diktare med sitt vackra språk, sin lysande ironi och sitt ofelbara versmått. Han är dessutom i den bemärkelsen en sällsynt diktare att hans verk fungerar också i översättning till finskan: Pentti Saaritsa till exempel är en benådad tolkare av Huldéns texter. För att inte tala om Kaj Chydenius komposition av Ollas Viktor? En finare kombination av text och melodi får man söka efter.

Så småningom har jag anat mig till att min väns inställning berodde på hennes geografiska bakgrund. Jag har förstått Österbotten inte väcker några hetare passioner hos finlandssvenskar hemma i södra Finland. Aversionen kan jämföras med inställningen till Savolax på finskt håll.

Savo är för finnarna det mest lantliga och baktalade landskapet. Redan Aleksis Kivi skrev om skogstrollen i Savo som var kända för att ha det kraftiga ordet i sin makt. I finska filmer förekommer savolaxtyper som brutala skojare som iklädda lappade byxor ses busa i höstacken medan agronomen och den unga studentskan vandrar hand i hand längs herrgårdens björkallé.

Men, å andra sidan konstaterar Finlands turistförening i sin årsbok från 1926 att savolaxarna älskar sitt språk och alltid strävar efter att uttrycka sig så vackert som möjligt. I Savolax har allmogen samma vanor som världens civiliserade länder: en främling utmanar man alltid, det ger möjlighet att bedriva litet small talk. En moltyst främling anses vara en oartig tölp, därför att savolaxarna älskar den verbala humorn över allting.

Det är möjligt att det är min egen savolaxiska bakgrund som fått mig att älska Lars Huldéns diktning. Som barn av en liten småstad i öst kan jag inte annat än beundra Huldéns diktserie om Runeberg. Med täta poetiska knep fångar han i den på ett lysande sätt en småstads landskap, ljud och atmosfär. Och savolaxaren i mig som älskar humor rentav dyrkar Huldéns spjuveraktiga och ömma lekfullhet.

Det är härligt med ett utanförskap både till den finska elitkulturen och till den finlandssvenska kulturen. Som savolaxare kan jag aldrig uppnå finesserna och det högdragna; höstacken gör sig alltid påmind, också i stunder av värdighet.

Hur lätt är det inte för en utböling som jag att beundra allt det som jag förmår ta till mig av vår digra svenskspråkiga kultur. När man en gång inte uppfattar distinktionen kan man älska utan att rodna, uppriktigt och av fullt hjärta.

Översättning: Olav S Melin