Toteutumattomat kohtalot ja vaihtoehdottomuuden mantrat

Tisdag, 13 December 2011 11:00

Sirpa Kähkönen

Helmikuussa 2011 kuoli ruotsalainen toimittaja ja kirjailija Tord Gunnar Wickbom, joka oli syntynyt vuonna 1916. Hän osallistui vapaaehtoisena Suomen talvi- ja jatkosotaan ja kirjoitti kokemuksistaan Svenska Dagbladetiin. Kirjoitukset julkaistiin vuonna 1943 kuvitettuna artikkelikokoelmana nimeltä "Marskalken och hans vapenbröder".

Teksteistä saattaa havaita, että Wickbom tunsi jatkosodassa stressiä Suomen ja Saksan kumppanuudesta ja joistakin Suomen sodanpäämääristä. Mielenkiintoisinta hänen kirjassaan ovat ne tavat, joilla hän kuvaa tätä ristiriitaa puolueettomassa Ruotsissa asuville lukijoilleen.

Wickbom kuuli herkästi sen moniäänisyyden, joka Suomessa vallitsi jatkosodan aikaan. Epäröinnin, kyseenalaistamisenkin. Sitoutuminen Itä-Karjala-aatteeseen ei ollut kaikille helppoa. Suomenkielinen suomalaisuus jäi Wickbomille etäisemmäksi ja suomenkieliset sotilaat kliseisemmäksi kenttäharmaaksi joukoksi. Wickbom toteaa, että erityisesti suomenruotsalaisten joukossa oli niitä, joiden mielestä kasvot olisi pitänyt kääntää Itä-Karjalan sijasta länteen.

Luvussa "Kulturen på fältfot" Wickbom kuvaa nuoria tiedemiehiä ja kirjailijoita, jotka koettavat jatkaa intellektuaalista työtään asemasodan tilanteessa. Eräs nuori kirjallisuustieteilijä oli saanut muutaman päivän ajan istua tutkimassa erään rintaman taakse jääneen herraskartanon muhkeaa kirjastoa. Tuo aika oli piirtynyt vahvana hänen mieleensä. Hänellä oli toki itselläänkin rintamalla mukanaan kunnioitusta herättävä kenttäkirjasto. Silti hän tunnusti Wickbomille, ettei enää muistanut, miten oli ajatellut ennen sotaa. Väitöskirjan käsikirjoitus oli kesken eikä hän saanut sen aineistoon tuntumaa.

Koko luku henkii apeutta siitä suuresta haaskauksesta, jota sota aina merkitsee. Wickbom kirjoittaa Suomen kokemista menetyksistä: "Dessa förluster äro i sin helhet av den art, att de icke kunna mätas i några vedertagna värden. Också rent individuellt ligga de i det fördolda, i den mån det rör sig om förluster av det som aldrig hunnit skapas. Men samtidigt bli de på ett utpräglat sätt uppenbara just i ett litet land som Finland, där varje enskild individ har så mycket större betydelse än i ett folk på låt oss säga fyrtio eller åttio miljoner."

Suru siitä, mikä ei koskaan saanut kehittyä, on ollut todellista ja konkreettista sodanaikaisessa ja sodanjälkeisessä Suomessa. Mielenkiintoisella tavalla tämä kytkeytyy kysymykseen kontrafaktuaalisesta historiankirjoituksesta. Suomessa sitä on vastustettu suorastaan raivoisasti; osa historioitsijoista on halunnut kokonaan kieltää jossittelun ja entäs jos -kysymykset, joita nuorempi historioitsijapolvi on älylliseksi virkistyksekseen halunnut harrastaa.

Kontrafaktuaalisen historiankirjoituksen ahdistavuus liittyy suurelta osalta siihen, että vanhempi polvi on ehdollistettu ajattelemaan, että arvostettava historioitsija ei koskaan jossittele vaan ottaa huomioon ainoastaan toteutuneet kehityskulut. Mutta kenties ahdistus kumpuaa myös siitä, että entäs jos -kysymys on ollut liian vaikea toisen maailmansodan perintöä selvittäville sukupolville. Suomessa on uupumukseen saakka toistettu mantraa siitä, että meillä ei ole missään historiallisessa tilanteessa ollut vaihtoehtoja.

Lopputuloksia on aina arvioitu tästä näkökulmasta, jolloin vastaväitteitä ei ole tarvittu eikä suvaittu. Tämän vuoksi talvisodan kokemuksen voi ottaa yhä uudelleen esiin nykyhetken poliittisia ratkaisuja perusteltaessa: jos emme tee näin, jäämme yksin pimeään ja kylmään taistelemaan. Vaihtoehtoja ei ole ollut eikä koskaan tule olemaankaan.

Syyllisyys, syytökset ja itsesyytökset on torjuttu puheella isänmaan parhasta, jolloin kyseenalaistajat on voitu tuomita maanpettureiksi. Pelkkä jossittelu, vaihtoehtojen apaattinen jälkikäteisjonglööraus ei ole hedelmällistä, mutta vaihtoehtojen kypsä punnitseminen on - kuvittelemalla mahdollisia kehityskulkuja ja niistä oppia ottamalla toimivat kaikki suuret strategit kenraaleista ekonomisteihin ja valtionjohtajiin.

Wickbom kuvaa lyhyessä artikkelissaan koskettavasti sitä menetystä, mikä liittyy toteutumattomiin vaiheisiin ja kohtaloihin, sodan katkaisemiin elämänlankoihin. Hän mainitsee nimeltä kaksi nuorta tiedemiestä, jatkosodassa Itä-Karjalassa kaatuneen fysiikan dosentin B.O. Grönblomin sekä talvisodassa kaatuneen reservinvänrikki, dosentti Gunnar Mickwitzin, joka oli oman aikansa nuoren historioitsijapolven parhaita nimiä. "Förlusten drabbade inte blott den finlandssvenska kulturen, utan också hela landet, ty på det specialområde den unge forskaren gjort till sitt stod han ganska ensam i landet."

Tätä juuri tarkoittaa sodan perintö - kadonneita sukupolvia ja toteutumattomia hedelmällisiä impulsseja, joita nuoret lahjakkuudet olisivat voineet antaa. Jokainen ennenaikaisesti poistunut yksilö jättää jälkeensä tyhjän tilan. Suomessa jo sisällissota harvensi nuorison rivejä ankarasti, samoin kuin sitä seuranneet katkera välienselvittelyt, jotka jatkuivat 1930-luvulle saakka. Poissulkemisen ja vihanpiden strategiat ovat erityisen autioittavia pienessä maassa.

Suomi on maailman mittakaavassa pääomista ja valtio-omaisuudesta köyhä maa. Meillä ei tässä maailmassa ole juuri muuta kuin toisemme. Tämän oivaltamisesta ja toistemme kuulemisesta tuskin olisi haittaa siinä suuressa kriisissä, jossa Eurooppa nyt ajelehtii.