Maahanmuuttajasukupolvet

Onsdag, 13 April 2011 00:00

Teema

Maahanmuuttajasukupolvet ovat eurooppalaisen maahanmuuttokeskustelun keskiössä, mutta Suomessa ollaan vasta heräämässä aiheeseen. Maahanmuuttajien lapsiin liittyvät keskustelut identiteetistä, lähiöongelmista, koulumenestyksestä, syrjäytymisestä ja työllisyydestä. Keskusteluissa pohditaan kuinka maahanmuuttajien kotoutuminen sujuu yli sukupolvien ja mikä on vastaavan ottavan maan rooli nuorten elämässä.

Koska maahanmuutto Suomeen kasvoi mittavaksi vasta 1990-luvulla, niin on luonnollista ettei toinen sukupolvi on ollut laajemman mielenkiinnon kohteena. Tilanne on muuttumassa, sillä nämä 90-luvun nuoret alkavat aikuistua. Heidän lisäkseen on toki joukko muita maahanmuuttajanuoria, jotka ovat saapuneet nuorella iällä Suomeen, mutta varsinaisen sukupolvistuminen on vasta alkamassa. Tämä tulee myös muuttamaan maahanmuuttokeskustelua ja -politiikkaa Suomessa.

Sukupolvet

Puhe maahanmuuttajien sukupolvisesta kotoutumisesta perustuu ajatukseen maahanmuutosta pysyvänä muuttona maasta toiseen. Vaikka tämä käsitys on osin vanhentunut, niin sukupolvi-käsite selkeyttää vanhempien ja lasten suhdetta uudessa kotimaassa, ja kotoutumisen erilaisia kokemuksia. Alejandro Portes ja Rubén Rumbaut ovat tehneet laajoja tutkimuksia maahanmuuttajasukupolvista Yhdysvalloissa. Heidän mukaansa sukupolvella on tärkeä vaikutus kotoutumisessa, mutta tämän lisäksi siihen vaikuttavat myös monet muut tekijät, kuten sosio-ekonominen tausta, muuttoikä ja muuttokohortti. Muuttokohortti viittaa kansainvälisen muuttoliikkeen valikoivaan luonteeseen, eli eri aikoina muuttaneet ovat usein taloudelliselta ja sosiaaliselta taustaltaan erilaisia.

Ensimmäinen sukupolvi on syntynyt ulkomailla. Muuttoiästä riippuen kokemus ja mahdollisuudet uudessa maassa vaihtelevat suuresti. Rumbaut erottelee seitsemän ikäryhmää, joista neljä on aikuisena muuttaneita (ikäryhmät 18–24, 25–34, 35–54 ja 55–) ja kolme lapsena tai nuorena muuttaneita (ikäryhmät 0–5, 6–12 ja 13–17). Enemmistö maailman maahanmuuttajista on työikäisiä, kun taas lapsia, nuoria ja erityisesti vanhuksia on vähemmän. Vuosina 1987–2005 Suomeen saapuneista maahanmuuttajista oli maahan tullessaan noin kolme neljännestä aikuisia ja neljännes alaikäisiä. Yli 65-vuotiaita oli vain kaksi prosenttia. Suomessa ensimmäiseen sukupolveen kuului 203 000 henkeä vuonna 2007.

Aikuisena muuttaneet ovat työikäisiä, mutta erityisesti nuorimpien joukossa on paljon opiskelijoita. Enemmistöllä on kuitenkin joko ammattikoulutus tai työkokemusta lähtömaastaan. Monet ovat lisäksi perheenperustamisiässä tai perheellisiä, minkä takia työvoiman ulkopuolisten määrä on suurempi kuin väestössä keskimäärin. Itse asiassa "sydämen siirtolaisuus" on yksi yleisimpiä syitä muuttaa uuteen maahan. Suomalaisten kansainväliset avioliitot ovatkin lisääntyneet 1990-luvulta lähtien ja arviolta joka neljäs tai viides aikuisista maahanmuuttajista on avioitunut suomalaisen kanssa.

Rubén Rumbaut jakaa alle 18-vuotiaat maahanmuuttajat sukupolviin 1.75 (13–17 v.), 1.5 (6–12 v.) ja 1.25 (0–5 v.). Tällä erottelulla hän nostaa esille lapsuusajan merkityksen sosiaalistumisessa uuteen yhteiskuntaan. Sukupolvi 1.75 on muuttajista kenties vaikeimmassa asemassa, sillä kyky oppia uutta kieltä on jo heikentynyt ja erilaisen koulutusjärjestelmän maista tullessa monilla on vaikeuksia menestyä koulussa. Sukupolvi 1.5 muuttaa ennen puberteettia, ja oppii kielen paremmin. Sukupolvi 1.25 on monissa kohdin verrannollinen uudessa kotimaassa syntyneisiin lapsiin, sillä se tulee käymään koulunsa uudessa kotimaassa. Sosiologisessa mielessä se voidaankin liittää toiseen sukupolveen. Rumbaut'n aineistossa näiden "välisukupolvien" välillä on merkittäviä eroja, joten niiden tarkasteleminen yhtenä "maahanmuuttajanuorten" ryhmänä on ongelmallista.

Toinen sukupolvi viittaa kahden maahanmuuttajavanhemman uudessa kotimaassa syntyneisiin lapsiin. Nämä ovat siis viettäneet koko elämänsä maassa, eivätkä ole muuttaneet missään vaiheessa. Rumbaut erottelee lisäksi sukupolven 2.5, jolla hän viittaa kansainvälisistä avioliitoista syntyneiden lapsiin, eli ns. seka-avioliittoihin. Suomessa toiseen sukupolveen lukeutui 42 000 ja 2.5 sukupolveen 78 000 henkeä vuonna 2007. Yhteensä näitä maahanmuuttajataustaisia, toisen polven nuoria on siis 120 000.

Ruotsalaiset tutkijat Martin Hällsten ja Ryszard Szulkin nostavat esille kaksi keskeistä asiaa maahanmuuttajien sukupolvisessa kotoutumisessa: perhe ja työhön rekrytointi. Heidän mukaansa perheen sosiaalisella ja taloudellisessa taustalla on suurin yksittäinen merkitys toisen sukupolven koulumenestykseen ja opiskeluvalintoihin. Vaikutus on vastaava kuin valtaväestönkin piirissä, eli enemmän koulutettujen lapset menestyvät paremmin. Sen sijaan työllistymisen osalta erityisesti rekrytoimisprosessi on keskeisimmässä asemassa. Rekrytoijat toimivat työelämän portinvartijoina, ja näkyviin vähemmistöihin kuuluvien kohdalla työttömyys on suurempaa kuin heidän koulumenestyksensä perusteella voisi arvioida. Kyse on siis työhönottoon liittyvästä syrjinnästä, jolloin esimerkiksi ihonväri tai sukunimi voivat estää työllistymisen.

Kotimaan tilanne

Suomessa maahanmuuttoa ei ole juurikaan tutkittu sukupolven näkökulmasta. Joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta vähäisen tutkimuksen keskiössä ovat olleet "maahanmuuttajataustaiset" tai "monikulttuuriset" nuoret, joilla viitataan yleisesti kaikki maahanmuuttajien lapsiin. Mikäli Rumbaut'n analyysit pitävät paikkansa myös Suomen osalta, niin asetelma on osin harhaanjohtava, sillä se ei ota riittävässä huomioon eri-ikäisenä muuttaneiden ja Suomessa syntyneiden eri lähtökohtia. Tässä tulee tosin huomioida, että Rumbaut tarkastelee ilmiötä aggregaatti- eli yleisellä tasolla, kun taas yksilötasolla tilanne voi näyttää erilaiselta ja erot olla jopa merkityksettömiä.

Suomen tilannetta on itse asiassa varsin hankala tarkastella sukupolvisesta näkökulmasta, sillä meiltä puuttuu vielä kunnolliset tilastot ja perustiedot tilanteesta eri elämänalueilla. Lisäksi monissa selvityksissä ja tutkimuksissa käytetään epämääräistä viittausta maahanmuuttajataustaan, jolla käytännössä viitataan hyvin erilaisiin tarkastelutapoihin. Erityisesti kieli- ja kansalaisuustilastojen käyttö nuorten kohdalla on hyvin ongelmallista, koska se jättää suuren osan kohderyhmästä ulkopuolella, kuten olen Maahanmuuttajanaiset-kirjassa osoittanut. Kielipohjainen tarkasteltu tavoittaa ilmeisesti juuri ongelmallisimman ryhmän esimerkiksi koulumenestyksen osalta, mikä puolestaan ylikorostaa maahanmuuttajanuorten vaikeuksia.

Julkisessa diskurssissa ja tieteellisessä tutkimuksessa olisi syytä huomioida nämä sukupolvien väliset erot, sillä ilman niitä maahanmuuttotaustaan liittyvät kysymykset jäävät helposti sekaviksi. Lisäksi maahanmuuttotaustan merkitystä ei ole syytä liioitella, sillä Martin Hällstenin ja Ryszard Szulkinin mukaan sen selitysvoima on toisen polven osalta rajallinen, erityisesti työllistymiseen liittyvissä kysymyksissä.

 

–––

Artikkeli on kymmenosaisen sarjan seitsemäs osa.

Sarjan esittely | Osa 1 | Osa 2 | Osa 3 | Osa 4 | Osa 5 | Osa 6 | Osa 7 | Osa 8 | Osa 9 | Osa 10

–––

 

Viitteet

Tuomas Martikainen (2007) Maahanmuuttajaväestön sukupuolittuneisuus, perheellistyminen ja sukupolvisuus. Tuomas Martikainen & Marja Tiilikainen (toim.)

Maahanmuuttajanaiset: Kotoutuminen, perhe ja työ. Väestöntutkimuslaitoksen julkaisusarja D 46/2007. Helsinki, Väestöliitto, Väestöntutkimuslaitos, 38–67.

Rumbaut, Rubén (2007) Ages, Life Stages, and Generational Cohorts: Decomposing the Immigrant First and Second Generation in the United States.

Alejandro Portes & Josh DeWind (eds.), Rethinking Migration: New Theoretical and Empirical Perspectives. Oxford: Berghahn Books.